MAP-kirkon historia ja Daniitit

MAP-kirkon historiaa käsittelevä esseesarja sai jälleen jatkoa. Tämän kertainen essee "Peace and Violence among 19th-Century Latter-day Saints" käsittelee MAP-kirkon väkivaltaista historiaa. Vaikkakin nyt julkaistu essee edelleen pyrkii lieventämään mormonien itsensä osuutta väkivallan synnyttäjinä se on kuitenkin ensimmäinen MAP-kirkon omilla sivuillaan ja materiaaleissaan julkaisema teksti, jossa puhutaan daniiteista ja myönnetään niiden olleen olemassa. Tähän asti kaikki materiaali mitä daniiteista on ollut tarjolla on tullut kirkon ulkopuolelta ja kirkkoa puolustavat jäsenet ovat enempi vähempi pyrkineet kieltämään ettei ko. organisaatiota koskaan olisi ollut olemassa. Nyt MAP-kirkon julkaisemassa esseessä daniitteja luonnehditaan seuraavasti:

At the Latter-day Saint settlement of Far West, some leaders and members organized a paramilitary group known as the Danites, whose objective was to defend the community against dissident and excommunicated Latter-day Saints as well as other Missourians. Historians generally concur that Joseph Smith approved of the Danites but that he probably was not briefed on all their plans and likely did not sanction the full range of their activities. Danites intimidated Church dissenters and other Missourians; for instance, they warned some dissenters to leave Caldwell County.

Kyseessä olisi siis joidenkin kirkon johtohenkilöiden ja jäsenten järjestö, jonka olemassaolon Joseph Smith hyväksyi, ja jonka päämääränä oli suojella yhteisöä ja ahdistella sekä häätää kirkosta eronneet pois piirikunnasta. Daniittien ja mormonien siviileihin kohdistuneista hyökkäyksistä 1838 Missourin mormonisodassa essee tyytyy toteamaan näin:

In addition, Mormon vigilantes, including many Danites, raided two towns believed to be centers of anti-Mormon activity, burning homes and stealing goods.

..joten mormonien itsestään maalailema marttyyrikuva Missourista häätämiseen saa viimein pisteen. Ei mikään ihme, että kyvernööri määrää häädettäväksi osavaltiosta ihmisjoukon joka tuhoaa kaksi kylää poltellen ja varastellen koteja. Tosin essee ei varsinaisesti tällaisia syitä nosta vääryydeksi koetun häätämispäätökseen vaikuttaneiksi tekijöiksi.

Utahiin muuton jälkeisistä väkivallanteoista essee nostaa esiin kuinka mormoniyhteisö usein väkivalloin riisti maat intiaaneilta. Esseen mukan väkivaltaisuudet intiaanien ja mormonien välillä leimahtivat usein kun mormonit eivät ymmärtäneet intiaanien vaatimuksia jakaa heimomailla kasvatettua viljaa ja karjaa heimojen kanssa.

Mountain Meadowsin joukkomurhasta essee jatkaa edelleen samaa Brigham Youngin ja kirkon vastuusta vapauttavaa linjaa, jonka kirkon ulkopuolinen historioitsijayhteisö on moneen otteeseen kiistänyt. Tällä kertaa MAP-kirkko kuitenkin myöntää joukkomurhan oleen tarkkaan suunniteltu ja kuinka mormonit olivat jopa rekrytoineet Paiute -intiaanit mukaan juoneensa.

Over the next few days, events escalated, and Mormon militiamen planned and carried out a deliberate massacre. They lured the emigrants from their circled wagons with a false flag of truce and, aided by Paiute Indians they had recruited, slaughtered them. Between the first attack and the final slaughter, the massacre destroyed the lives of 120 men, women, and children in a valley known as Mountain Meadows. Only small children—those believed to be too young to be able to tell what had happened—were spared.

Vain kaksi kirkon jäsentä erotettiin tapahtumien johdosta ja ainoastaan John D. Lee, jonka Brigham Young oli adoptoinut 1839, tuomittiin oikeudessa.

Lopussa essee vielä toteaa, kuitenkin menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, kuinka Mountain Meadowsin lisäksi kirkon jäsenet ovat ahdistelleet kirkon jättäneitä ja ulkopuolisia sekä kuinka hirmutekoihin syyllistyneitä tuskin koskaan rangaistiin.

Aside from the Mountain Meadows Massacre, a few Latter-day Saints committed other violent acts against a small number of dissenters and outsiders. Some Latter-day Saints perpetrated acts of extralegal violence, especially in the 1850s, when fear and tensions were prevalent in Utah Territory. The heated rhetoric of Church leaders directed toward dissenters may have led these Mormons to believe that such actions were justified. The perpetrators of these crimes were generally not punished. Even so, many allegations of such violence are unfounded, and anti-Mormon writers have blamed Church leaders for many unsolved crimes or suspicious deaths in early Utah.

Vaikka teksti on pahemman kerran laimennettua se antaa kuitenkin syyn uskoa kuinka ainakin osassa yhteisöstä lähteneiden kertomuksia mormonien heihin kohdistamista vainoista on lihaa luiden ympärillä. Monet tarinat ovat varmasti kertojiensa kokemusten värittämiä, mutta niitä ei ole suinkaan syytä sivuuttaa puhtaasti anti-mormonien propagandana, kuten monesti kirkon jäsenten suusta kuulee väitettävän.

Mormonikirkon historia on verinen eivätkä mormonit suinkaan aina ole olleet niitä puhtoisia pulmusia ja uhreja kun aseisiin on tartuttu ja nyt tämäkin on viimein tunnustettu MAP-kirkossa.

Päivitys 28.5:
Mormon Think sivusto on julkaissut MAP-kirkon esseeseen vastineen, jossa paljastetaan seikkaperäisesti kuinka MAP-kirkko tässä esseessä jatkaa tuttua valheellista linjaansa. Suosittelen lukemaan.

Perhe ja lapset

MAP-kirkko markkinoi itseään melko rehvakkaasti perhekeskeisenä uskonyhteisönä. Siinä missä normaali suomalainen ymmärtää perheen yhteiskunnan perusyksikkönä, mormoni uskoo perheen olevan iankaikkisuuden perusyksikkö, mutta mormonin perhekäsitystä kuitenkin sotketaan merkittävällä tavalla jo heti vaippaiästä alkaen.

Muutama päivä sitten latasin MAP-kirkon verkkosivuilta itselleni Lastenhuoneen Oppikirjan, joka on siis MAP-kirkon opetussuunnitelma vaippaikäisille lapsille. Mormonikirkon sunnuntaiohjelmaan osallistuvat perheet pilkotaan heti kättelyssä omiin lokeroihinsa ja oma lokeronsa on siis myös vaippaikäisillä, jotka vanhemmat kärräävät lastenhuoneeseen omien pyhäkoulujensa ajaksi. Mormoniperheen kirkkokäynti ei siis ole yhteistä perheaikaa perhekeskeiseksi itseään markkinoivassa Mormonikirkossa vaan toisistaan erotettujen perheenjäsenten indoktrinointia.

Lastenhuoneen oppikirjan ensimmäisen oppitunnin "Minä olen Jumalan lapsi" keskiössä kummitteleekin sitten jo heti mormonien perheidyllin ydin. Lastenhuoneen opettajaa kirja ohjeistaa heti oppitunnin johdannossa seuraavasti:

Jokainen meistä on taivaallisten vanhempien rakas henkipoika tai -tytär. Me elimme heidän luonaan ennen syntymäämme. Taivaallinen Isämme tuntee meidät henkilökohtaisesti ja rakastaa meitä.

Pikaisesti lukemalla moni voisi ajatella, että voi kuinka ihastuttava ajatus rakastavasta taivaallisista vanhemmista. Syvempi tarkastelu kuitenkin paljastaa kuinka pikkupiltin mieleen pyritään istuttamaan heti vaippaiässä ajatusta taivaallisesta vanhemmasta näin sekoittaen lapsen maailmaa ja nakertaen hänen hänen siteitään omiin vanhempiinsa. MAP-kirkko pyrkiikin monin paikoin tämän lastenhuoneen ensimmäisen oppitunnin jälkeen myöhemmässä lasten kasvatuksessaan asettamaan itsensä perhesiteiden yläpuolelle, jotta lapsi kasvaessaan oppisi aina asettamaan kirkon etusijalle ennen omaa perhettään.

Lastenhuonen oppikirjan toinen oppitunti "Taivallisella Isällä on Suunnitelma Minua Varten" jatkaakin samalla teemalla.

Kerro lapsille, että me kaikki olimme taivaallisen Isän luona ennen
syntymäämme.

Toistetaan siis edellisen oppitunnin teemaa ja pyritään istuttamaan lapsen mieleen ajatusta kuinka omat vanhemmat eivät ole ne oikeat vanhemmat.

Kerro lapsille, että taivaallisella Isällä on suunnitelma meitä varten. 

 Taivaallisella Isällä on suunnitelma, ei lapsen omilla vanhemmilla,..

Kerro lapsille, että kun me olemme maan päällä, taivaallinen Isä
haluaa, että me olemme onnellisia ja pidämme Hänen käskynsä.

..ja kuinka tämän suunnitelman noudattaminen ja onnellisuus edellyttää taivaallisen Isän käskyjen pitämistä.

Näin siis pienen vaippaikäisen lapsen indoktrinointi alkaa MAP-kirkossa. Heti kun taapero alkaa ymmärtämään puhetta ja tavailemaan ensimmäisiä sanojaan. Lapsen käsityksiä omista vanhemmistaan muokataan siten, että lapsi elämänsä aikana asettaisi MAP-kirkon oman perheensä edelle. Siinäpä sitä onkin perhearvoja kerrakseen.

Uskonyhteisöjen oikeuskomiteat

Tämän viikon kuuma uutis- ja keskustelunaihe suomalaisessa uskontoskenessä on luonnollisesti Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu artikkeli Jehovan Todistajien oikeuskomiteoiden langettamista karttamisrangaistuksista. Kun samaan aikaan Uskontojen Uhrien Tuki ry (UUT) julkaisi selvityksen, jonka mukaan Jehovan Todistajien oikeuskäytännöt rikkovat ihmisoikeuksia niin soppa onkin valmis.

Ensimmäisenä mediassa asiaa kommentoimaan pääsi kirkkoasioista vastaava sisäministeri Päivi Räsänen, joka aikookin ottaa aiheen tarkempaan käsittelyyn oikeusministeri Anna-Maija Henrikssonin kanssa. Oikeusministeri Henriksson kehotti ensitöikseen kaltoinkohdeltuja tekemään asiasta tutkintapyynnön, jotta poliisi voi selvittää onko lakeja rikottu. Lisää mediahuomiota aihe sai heti alkuviikosta maakuntalehdissä, joista Kavela nosti jutun pääkirjoituksen aiheeksi ja Lapin Kansassa uutista käsiteltiin mielipidesivulla. Suomalaisilla on toki vielä tuoreessa muistissa myös Lestadiolaisuudesta tutut hoitokokoukset, joissa syntisiä jäseniä on kyykytetty surutta ja nöyryytetty julkisesti. Mormoneilla on myös oma oikeusjärjestelmänsä jossa, samoin kuin Jehovan Todistajien tapauksessakin, kouluttamattomat maallikot puntaroivat kirkon opaskirjojen tuella sopivia rangaistuksia vakavista synneistä epäillyille henkilöille.

Ylikuormitettu poliisi ja syyttäjäviranomaiset taas eivät varmaankaan ole asiasta innoissaan. Vaikka rikoslain pykälissä henkinen pahoinpitely onkin mainittu rangaistavana tekona, niin suurempi kysymys kuuluu mihin viranomaisten tulisi vetää raja merkityksettömän ja merkittävän rikoksen välillä? Nykyisellään syyttäjäviranomainen voi lakien mukaan jättää rikoksesta syyttämättä mikäli rikoksen katsotaan olevan vähäinen. Suomalainen oikeusjärjestelmä kaipaakin kipeästi nyt ennakkotapausta jolla uskonnollisten yhteisöjen niskuroivia jäseniään vastaan harjoittama järjestelmällinen henkinen terrori suitsitaan ja pelisäännöt pitää saada kaikille selväksi. Kuinka vakavia henkisiä traumoja uskonyhteisöt saavat jäsenilleen aiheuttaa ennen kuin yhteiskunta puuttuu asiaan? Ylittääkö Jehovan Todistajien eronneille ja eroaville jäsenilleen langettavat karttamistuomiot yhteiskunnan kipukynnyksen vai riittääkö syytteen nostoon jäsenen julkinen nöyryyttäminen seurakunnassa? Entäpä uskonyhteisöjen eroaviin kohdistamat painostustoimet ja lähtevien demonisointi? Ilman ennakkotapausta kyseessä on kuitenkin aina yksityishenkilöön kohdistuva asianomistajarikos ja yksittäistapauksina syyttäjä voi helposti katsoa asiaa sormiensa läpi sekä siirtää tapaukset roskakoriin yhteiskunnan kannalta merkityksettöminä vähäisinä rikoksina.

Jos tästä jonain päivänä sitten päästään ihan oikeuteen asti puimaan näitä tapauksia niin oman suolansa soppaan tuokin näiden oikeusistuntojen jälkipyykki. Kuinka syytetyn penkille joutunut uskonyhteisö kohtelee mahdollisen tuomion jälkeen rikoksen uhria? Entäpä jos tuomiota ei tullutkaan niin miten yhteisölle pelkästään syytetyn penkille joutumisesta koitunut negatiivinen julkisuus vaikuttaa asianomistajan ja yhteisön suhteeseen? Valitettavasti en pysty näkemään kovinkaan positiivisia tuloksia näiden oikeustoimien seurauksena, sillä monesti uskonyhteisön jäsenet uskovat yhteisönsä olevan täydellinen. Jo pelkästään uskonyhteisön syyttäminen rikoksesta tai oppien kyseenalaistaminen kirvoittaa jäsenistössä usein kiperää kommentointia ja vihamielisyyttä yhteisöä arvostelevia kohtaan. Oikeustoimien seurauksena saattaakin lopputulos olla lopulta sama kuin Jehovan Todistajien karttamistuomioissa. Uhrin omaisten kokiessa uhrin hyökänneen julkisesti heitä ja heidän uskonyhteisöään vastaan, näin osoittaen olevansa vihainen ja katkera, opillisesti Saatanan kätyri ja paha ihminen, omaiset päätyvät edelleen karttamaan uhria. Vaikka uhri on mahdollisesti oikeutettu saamaan jonkinlainen rahallinen korvaus niin se ei kuitenkaan tuo takaisin menetettyjä omaisia.