Suomalaisten mormoninuorten identiteetti

Nieto ja Bode (2012, 156) toteavat tutkimuksiensa pohjalta, että nuorten, joiden kulttuuri eroaa valtaväestöstä, on monesti vaikeaa luoda selvää kuvaa itsestään. Vaikka he olisivat ylpeitä omasta yhteisöstään ja perhetaustastaan, he kokevat hetkittäin tarvetta kätkeä tai mitätöidä identiteettiään. Nieto ja Bode (2012, 156) esittävät tämän voivan vaikuttaa negatiivisesti myös kyseisten oppilaiden koulumenestykseen.

Yllä oleva ote löytyy Pilvi Neuvosen pro gradusta "Muutakin kuin mormoni - Identiteetit, jäsenyydet sekä identeetti- ja jäsenyysneuvottelut koulun kontekstissa vähemmistöuskontoon kuuluvien nuorten kertomina" sivulta 19. Lukiessani Pilvi Neuvosen pro gradua tämä oli ensimmäinen kohta, johon samaistuin voimakkaasti osaltaan varmasti siksi, että tunnistin siitä omat kokemukseni koulumaailmasta. Jo aikoinaan, 1980-luvulla kun peruskoulutieni alkoi, minäkin opin kantapään kautta ettei mormoni-identiteetti ollut se, josta koulussa kannatti puhua tai nostaa siihen liittyviä aiheita keskusteluun. Jos jonkin mormonismiin liittyvän asian otti esimerkiksi puheeksi uskontotunnilla niin esittämäni asiat tyrmättiin ja jopa opettaja saattoi nauraa niille. Mikäli mikään ei ole muuttunut sitten 1980-luvun niin ei ihme, että mormoninuoretkin piilottelevat uskonnollista identiteettiään koulumaailmassa.

Itse tutkimuksen tarkoitus oli kuitenkin hahmottaa miten tutkimuksen kohteena olleet viisi mormoninuorta ja heidän itsensä määrittelemä identiteetti. Mielenkiintoisesti jo heti ensimmäisen kysymyksen kohdalla Neuvonen huomioi kuinka mormoninuorilla on pyrkimys määrittellä itsensä "tavallisiksi" nuoriksi joilla kuitenkin on poikkeavia tapoja uskontonsa takia synnyttäen kuvan mormoninuoren ristiriitaisesta identiteetistä.

Uskonnon kautta kertomisen ja tavallisuuden kautta kertomisen törmäyskohdiksi kerrottiin sunnuntainen kirkossakäynti sekä poikkeavat elämäntavat... Mielenkiintoisesti, koettu särö normaaliudessa sai haastateltavan kuitenkin korostamaan olevansa muuten aivan tavallinen... Tavallisuuden tarinaa rakennettiin omasta lähtökohdasta, joka kerrottiin hieman erilaiseksi kuin ”toisilla”. Huomionarvoista on toki, että vaikka oma lähtökohta nähdään poikkeavaksi, sen ei kuitenkaan nähdä tekevän tavallisen nuoren identiteettitarinasta mahdotonta kertoa.

Tavallisuudesta poikkeavaa identiteettiä määriteltiin myös negaatioiden kautta. Negaatioilla mormoninuoret kuvailivat tapoja joilla heidän käyttäytymisensä poikkeaa "tavallisista" saman ikäisistä nuorista. Neuvonen jopa huomioi kuinka mormoninuoret tuntevat olevansa "parempia" kuin muut ikäryhmänsä nuoret eläessään morminielämäänsä.

Negaation kautta kertomalla nuoret kuvasivat itsensä keskivertonuoria kunnollisemmiksi ja omia elämäntapojaan toisten elämäntapoja tervehenkisemmiksi.

Tutkimuksen kohteena olleilla mormoninuorilla näyttää olleen myös vaikeuksia määritellä itseään, mikä Neuvosen mukaan kielii epävarmuudesta.

Suurin osa haastateltavista ilmaisi myös kokevan omasta identiteetistä kertomisen jollain tapaa haastavana. Tämän, epävarmuuden kautta kertomiseksi nimeämäni identiteettitarinan, tulkitsen keinoksi jättää osan itsestään verbaalisen määrittelyn ulkopuolelle ja todeta, ettei kaikkea, mitä kokee identiteettinsä sisältävän, pysty määrittelemään sanallisesti.

Itseään kirkon ulkopuoliseen maailmaan vertailua mormoninuoret tekevät myös uskonnollisella tasolla. Opinnäytetyönsä luvussa 3.4 Neuvonen totesi kuinka vain kaksi prosenttia suomalaisista osallistuu säännöllisesti uskonnolliseen toimintaan viikoittain ja silloinkin suurinosa osallistujista kuuluu helluntailaisiin, Jehovan Todistajiin tai vapaa kirkkoon. Silti mormoninuorten oman identiteetin määrittelyssä ja vertailussa nousee esiin valtakulttuurina nähty luterilainen uskonto.

Oman uskonnon samankaltaisuutta suhteessa kristillisiin kirkkoihin korostettiin myös puhuttaessa koulun luterilaisista uskonnontunneista ja muista koulun arkeen kuuluvista kristillisistä elementeistä, kuten jumalanpalveluksista.Tällöin kristillisiin tapahtumiin tai luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuminen kerrottiin positiivisena asiana juuri uskontoja yhdistävien arvojen, joulun viettämisen, sekä Jeesuksen ja Raamatun merkitysten kautta.

Tutkimuksen kohteena olleilla mormoninuorilla on siis nähdäkseni ollut varsin epärealistinen kuva tavallisesta suomalaisesta identiteetistä, johon he itseään vertaavat ja haluaisivat itsensä luokitella. Samasta tietämättömyydestä kielii mm. seuraava lainaus tutkimukseen osallistuneelta koko ikänsä kirkon piirissä kasvaneelta nuorelta:

Mä oon hirveen paljon onnellisempi ku mä oon meidän kirkon jäsen ku et jos mä en olis, ni se tuo mulle pelkkää hyvää. Ja mä, ite koen et muut vois saada sitä samaa siitä, ni sitte, tietty sillon on ihana kertoo muille ihmisille, jos joku ees niist kiinnostuis kirkosta ja vois sit saada sen saman ilon... Et ilman kirkkoa mä voisin olla tuol jossain baarissa joka viikonloppu, -- et niinku mun omat arvot ois ihan, vois olla, ihan erilaiset. Et mä pitäisin mun elämää hirveen paljon köyhempänä ilman kirkkoo.

Nuori, joka ei ole koskaan elänyt kirkon ulkopuolella, on siis opetettu uskomaan kuinka elämä kirkossa on paljon rikkaampaa ja parempaa kuin kirkon ulkopuolella. Kirkon opetuksen perusteella nuori röyhkeästi ja ylimielisesti määrittelee oman elämänsä paremmaksi ja rikkaamaksi kuin muilla ikäryhmänsä nuorilla.

Ehkäpä yhtenä mielestäni huolestuttavimmista piirteistä, minkä Neuvonen kohtasi pienen otantansa tutkimuksessa, oli seuraava poiminta kirkon määrittelmästä ihanneminästä:

Oma identiteetti kerrottiin uskonnon tarjoaman identiteetin kaltaiseksi: ”jos joku
puhuu jotain kirkosta, ni se puhuu periaattees samalla musta”

Nuori, joka määrittelee kirkon osaksi itseään, on tilanteessa jossa kaikki kirkkoon kohdistuva kritiikki koetaan myös henkilökohtaisena loukkauksena. Tällainen kirkon tunkeutuminen osaksi nuoren identiteettiä tulee myös vaikeuttamaan nuoren ihmissuhteita tulevaisuudessa sillä hän tulee vääjäämättä kohtaamaan tilanteita, joissa hän kohtaa kirkkoon kriittisesti suhtatuvia ihmisiä. Kyseisen nuoren kohdalla mormonikirkon aivopesu on onnistunut ja nuoren mieli on vangittu osaksi kirkkoa tavalla, joka tekee mahdollisessa uskonkriisissä irtautumisen kirkosta mahdollisimman vaikeaksi ja tuskalliseksi.

Mormoninuorten identiteettinarratiivista käy myös hyvin ilmi mormokirkon määrittelemä ihanne hyvästä mormonista ja kuinka uskonyhteisö määrittelee jäsentensä mieliin oman elämäntapansa "ylivertaiseksi."

Uskonyhteisön jäsenet kerrottiin toisia ystävällisemmiksi, elämäntavoiltaan ”kunnollisemmiksi” ja parempia arvoja noudattavammiksi kuin muut ihmiset.

Tällainen asennekasvatus on omiaan synnyttämään syrjiviä ja muita halveksuvia asenteita kuten edellisessä kirjoituksessani totesin.

Mormoninuorten identiteettinarratiivit kuvastavat mielestäni halua kuulua ympäröivään "tavallisuuteen" vaikka he liittävät itseensä jotain kuvittelemastaan tavallisesta poikkeavaa. Samalla mormoninuoret kuvittelevat olevansa "parempia" ja "kunnollisempia" kuin muut ikäryhmänsä nuoret. Tutkimukseen osallistuneiden mormoninuorten identiteettinarratiivit tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epävarmoja, mutta samalla ylimielisiä. Kirkon nuorten mieliin iskostama mormoni-identiteetti koetaan tärkeäksi ja keskeiseksi osaksi omaa identiteettiä, vaikka se ei ole keskeisessä asemassa kirkon ulkopuolisten ystävien välisessä kanssakäymisessä ja tietoa kirkon jäsenyydestä jaetaan ystäväpiirissä varsin säästeliäästi.

Aiempien aihepiirin tutkimusten (Zilliacus & Holm 2013, Moulin 2011, Kuusisto 2011) mukaan osa uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvista nuorista pyrkii pitämään salassa tiedon uskonnostaan juuri sen välttämiseksi, ettei heitä leimattaisi vain uskontonsa edustajaksi. Oman tutkimukseni mukaan uskonnosta kertomatta jättäminen koetaan myös viisaaksi silloin, kun kyseessä on lyhytaikaiset tai tuoreet tuttavuudet.

Mormoninuorten identiteettinarratiivien samankaltaisuudet muiden uskonnollisten vähemmistöjen nuorien identiteettinarratiiveihin oli kuitenkin itselleni tämän pro gradun parasta antia, joskaan ei millään muotoa yllätyksellistä. Loppujen lopuksi vähemmistönuoren osa on aina tasapainoilua valtakulttuurin sidosryhmien ja oman yhteisön vaatimusten välillä, eikä tämä kaksoiselämä sovi kaikille. Valitettava tosiasia joka tapauksessa on, että vähemmistönuoret ja -lapset joutuvat maksamaan kovaa hintaa vanhempiensa vallinnoista.