Kielilläpuhumisen psykologiaa

Syystä tai toisesta mieleeni pulpahti kysymys onko kielilläpuhumista tutkittu psykologisena ilmiönä, joten raapustin Googleen muutamia hakuja aiheesta. Yhtenä hakutuloksena ruudulleni ilmestyi psykohistorioitsija -blogi, josta löytyi aiheesta lyhyt yhteenveto. Kielilläpuhumisella on itsessään hyvin pitkä historia etenkin uskontoon liittyvissä asiayhteyksissä ja mm. Plato on kuvaillut kreikkalaisten oraakkeleiden kielilläpuhumista. Raamatussa kielilläpuhuminen mainitaan armolahjaksi, joten ilmiö on ollut tuttu myös Paavalille. Nykypäivänä kielilläpuhumista esiintyy lähinnä voimakkaan karismaattisissa liikkeissä ja ainakin helluntailaiset uskovat kielilläpuhumisen armolahjaan sekä sen aktiiviseen harjoittamiseen.

Toisen vuosituhannen taittuessa kohti loppuaan psykologitkin alkoivat muodostaa jonkinlaista käsitystä ilmiöstä. Vuonna 1997 Grady and Loewenthal julkaisivat kristittyjen parissa tekemänsä tutkimuksen, jossa he totesivat kielilläpuhumisen olevan itseasiassa yleisempää yksityisessä ympäristössä kuin seurakunnissa. Kielilläpuhujat siis höpöttelevät kummia myös itsekseen, usein juuri silloin kun olivat tekemässä "pitkästyttäviä, tylsiä tai arkipäiväisä" asioita sekä seurakunnissa julkisesti. Kielilläpuhujat kertoivat olevansa tietoisia kielilläpuhumisestaan kun se tapahtui yksityisyydessä kun taas julkisesti seurakunnassa kielilläpuhuminen ei ollut tietoista eivätkä kielilläpuhujat itse olleet läsnä. Grady ja Loewenthal spekuloivatkin, että kielilläpuhuminen voitaisiin jakaa kahteen luokkaan: ei-patologiseen ja patologiseen, mutta asia vaatii lisää tutkimuksia.

Kielilläpuhumista esiintyy monissa muodoissa. Jotkin kielilläpuhujat tärisevät, toiset näyttävä olevan jonkinlaisessa transsissa ja jotkut jopa menettävät tajuntansa. Vaikuttaakin siltä, että kielilläpuhujien käyttäytyminen vastaa pitkälti yhteisön odotuksia ja että kielilläpuhuminen opitaan juuri yhteisössä. Muutamissa tutkimuksissa on pystytty jopa osoittamaan kuinka kielilläpuhumista voidaan opettaa, joten kyseessä tuskin on mikään ihme tai armolahja. Kielilläpuhujat käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät, koska sitä odotetaan heiltä ja siihen rohkaistaan seurakunnan kulttuuriympäristössä. Pohjimmiltaan kielilläpuhuminen voidaan ymmärtää äänellisenä käyttäytymisenä, jonka voi oppia kuka tahansa, jolla on riittävästi motivaatiota ja joka altistuu sille riittävän usein sosiaalisessa yhteisössään. Nyky-yhteiskunnassa kielilläpuhumiseen rohkaisevat ja sitä harjoittavat yhteisöt ovat lähes yksinomaa uskonnollisia.

Festinord

Helsingin Sanomat julkaisi 5.8.2017 artikkelin mormonien Festonord tapahtumasta. Itse tapahtumasta kertoessaan Elina Kervinen kuvailee tapahtumaa uskoakseni hyvinkin totuudenmukaisesti ja tapahtuma itsessään on varmasti hyvin hauska siihen osallistuvien sinkkujenkin mielestä. Kyseessä on todellakin mormoninuorille tarkoitettu leiri, jossa avioitumattomat 18-30 vuotiaat mormonit etsivät kuumeisesti itselleen sitä ainoaa oikeaa, jonka kanssa viettää ikuisuus. Tapahtuman positiivinen ilmapiiri ja meininki ovat luonnollisia bonuksia ja helposti kiinnittävät ulkopuolisen huomion, jolloin tapahtuman kääntöpuoli jää kokonaan ymmärtämättä: "Miksi mormoninuoret tarvitsevat Festinordin kaltaisia tapahtumia?"

”Monet tulevat, koska on hauskaa tavata kavereita samasta yhteisöstä. Jos vaikka, kuten Suomessa, kirkolla on noin 5 000 jäsentä, ei heitä ole kovin monta samassa koulussa tai yliopistossa. Silloin voi tuntea itsensä hiukan yksinäiseksi. Tästä saa vahvistusta uskoonsa”, sanoo Daniel Palm, leirin tämän vuoden vastaava.

Samalla leirillä on monen nuoren mielessä toinen, epävirallisempi tarkoitus: löytää rakkautta, ehkä jopa puoliso, jonka kanssa jakaa elämä. ”Kyse ei ole yksin siitä, mutta on selvää, että sellainen pohjavire tässä on”, Palm sanoo vähän nauraen.

Festinord, kaikesta hauskuudesta ja positiivisuudestaan huolimatta, on juuri sitä itseään, nuorten eristämistä ulkopuolisesta maailmasta. Festinord on miljöökontrollia puettuna hauskanpitoon ja biletykseen. Omat kirkon sisäiset tapahtumat omille jäsenille eristävät tehokkaasti osallistujat ulkomaailman vaikutuksilta. Samalla tapahtuma tukee kirkon ihanteiden mukaista kirkon sisäistä parinmuodostusta. Kannnustaessaan avioitumaan kirkon sisällä muiden kirkon jäsenten kesken kirkko tehokkaasti onnistuu minimoimaan ulkopuolista vaikutusta nuorten mieleen ja tässä tavoitteessa kirkko näyttääkin onnistuneen:

Moni mormoninuori kertoo haluavansa kumppanikseen nimenomaan toisen kirkon jäsenen, koska samat arvot ja periaatteet jakavan kanssa nyt vain on helppoa olla.

Euroopassa voimakkaasti jäseniään menettävä kirkko näyttääkin ajautuneen tilanteeseen, jossa kirkon sisäisiä aviopareja joudutaan etsimään ulkomaita myöten. Tämä heijastuu myös Suomen MAP-kirkkoon, jossa nuorilla sopivan aviopuolison löytäminen on vaikeaa kirkon sisäsiittoisuuden seurauksena. Suomen MAP-kirkossa on, toisin kuin yllä lainattu Daniel Palm väittää, väestörekisterin mukaan vain n. 3200 jäsentä (lähde: Uskonnot Suomessa). Kirkon pienen koon, muutaman suuren suvun ja suhteellisen tasaisesti kutistuvan jäsenmäärän seurauksena monet nuoret ovat keskenään jo liian läheistä sukua toisilleen löytääkseen kirkosta itselleen sopivaa aviopuolisoa.

Kaiken juhlinnan ohella Festinordista kirjoitettu artikkeli ilmentää kirkon jäseniinsä soveltamaa manipulointia ja suomalaisten mormonisinkkujen epätoivoista tilannetta puolison löytämiseksi. Sinkkujen epätoivoa kirkko voisi helpottaa muuttamalla opetuksiaan maailmamyönteisemmiksi, mutta niin kauan kun kirkko istuttaa nuorten mieliin kirkkaan kuvan lähetystyönsä kunniakkaasti suorittaneen temppelikelpoisen jäsenen ylivoimaisuudesta avioparina, helpotusta tuskin on luvassa.