Mormonista ateistiksi

Jokin aika sitten minulle esitettiin kysymys: "Miten ateistinen elämänkatsomukseni muutti suhtautumistani ympäristöön, maailmaan, elämään ja itseeni?" Kysymys on laaja ja mitä enemmän sitä ajattelee sitä enemmän tulee huomanneeksi miten paljon siirtyminen mormonista ateistiksi oikeasti on vaikuttanut elämääni.

Uuden elämänkatsomuksen rakentaminen oli luonnollisesti sekavaa aikaa, koska mormonkirkkoon syntyneenä minulla ei ollut valmiita uskonnon ulkopuolisia malleja, joita olisin voinut omaksua. Kirkon sisäinen kielellinen ilmaisu, kulttijargon, poikkeaa jonkin verran kirkon ulkopuolisesta maailmasta, joten ensimmäiseksi piti opetella ilmaisemaan itseään ja ymmärtämään mitä kirkon ulkopuoliset ihmiset tarkoittavat milläkin ilmaisuilla ja eleillä. Opittuani kommunikoimaan kirkon ulkopuolisen maailman kanssa opin arvostamaan erilaisia mielipiteitä ja ennen kaikkea tieteen loogisuutta. Aiemmin mormonina suhtauduin ylimielisesti ulkopuolisiin ihmisiin ja uskoin tietäväni asiat paremmin, sillä uskoin, että minulla oli lähes suora yhteys Jumalaan, ylivertaiseen tiedonlähteeseen, joka kommunikoi suoraan minulle tunne-elämyksieni kautta. Omaksuttuani uuden elämänkatsomuksen, omat tunne-elämykseni eivät enää viestineet minulle Jumalan tahtoa ja totuuksia vaan ne kertoivat ainoastaan omista subjektiivisista reaktioistani, joilla ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Opin kriittisen ajattelun merkityksen ja myös kyseenalaistamaan omia tunteitani ja ajatuksiani. Hiljalleen opin näkemään muut ihmiset hyvinä ja arvokkaina yksilöinä, joiden tavoitteisiin ei oikeasti kuulu tosiuskovien joukon jatkuva vainoaminen. Ymmärsin, että valtaosa maailman ihmisistä on oikeasti hyviä tyyppejä, jotka omalla tavallaan haluavat myös parantaa maailmaa. Sama pätee myös ylimielisiin mormoneihin, jotka harhauskomuksiinsa luottaen kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin muut millainen elämä tekee ihmiset onnelliseksi.

Jossain vaiheessa ateistista elämänkatsomustani omaksuessani oivalsin, että ihmisellä on vain ja ainoastaan yksi hyvin hauras ja rajallinen elämä. Tämä elämä on kaikki mitä meillä on ja siksi se on suojelemisen arvoinen. Suhtautumiseni ihmisoikeuksiin ja elämän suojelemiseen vakavoitui. Mikään asia elämässä ei enää ollut kuolemisen arvoista, eikä toisen ihmisen tappamista voisi mitenkään oikeuttaa elämän ainutkertaisuuden takia. Elämän rajallisuus ja se tosiasia, että elämä päättyy lopullisesti kuolemaan, tarkoittaa, että elämä on kalleinta mitä ihmisellä on eikä mikään ideologia ole yhdenkään ihmishengen arvoinen. Kun aiemmin uskoin olevani etuoikeutettu Jumalan valittu, jonka elämän arvon määrittelee se kuinka paljon on valmis uhraamaan kirkon hyväksi, kuinka kuuliaisesti tekee ja kuinka uskoo, niin nykyään näen itseni tasa-arvoisena ihmisenä muiden maailman ihmisten joukossa. Maailma ei ole ainoastaan oikeauskoisia mormoneja varten vaan kaikille ihmisille, joilla jokaisella pitäisi olla tasa-arvoinen oikeus elää omalla tavallaan itselleen arvokkaaksi kokemaansa elämää.

Uskovaiset näen nykyään eräänlaisina kuolemanpalvojina, jotka ovat valmiita uhraamaan oman elämänsä, joko osittain tai kokonaan, voidakseen saavuttaa jotain kuollessaan. Maailman uskonnot näen instituutioina, jotka orjuuttavat ihmiset uskomaan, että kuoleman jälkeen heitä odottaa joku palkinto. Uskonnollisten yhteisöjen vallankäytön näen välineenä, jolla hallitaan kansoja, riistetään ihmiseltä omaisuus ja vapaa tahto, samalla tarjoten tilalle tyhjää uskoa ja toivoa. Karl Marxin toteamus uskonnosta kansaa turruttavana oopiumina on realisoitunut mielessäni hyvin konkreettisesti.

Maailma, joka ylläpitää elämää, on myös hauras ja tarvitsee suojelua kun Jumala ei ole enää ohjaksissa. Ainakaan toistaiseksi ihmiskunnalle ei ole tarjolla toista planeettaa, joten on pyrittävä pitämään mahdollisimman hyvää huolta siitä mitä meillä on. Jeesus ei ole tulossa takaisin, joten uskovaisena pian odottamaani helpotusta ei ole luvassa. Kaikki ongelmat on ratkaistava itse maailman ylikansoituksesta saasteisiin ja taudeista maailman ruokatuotantoon. Nykyisellään maailman tila on lohduton, eikä ihmisiä kaniinien lailla lisääntymään kannustavat ja ehkäisyä vastaan saarnaavat uskonnolliset johtajat auta ylikansoitusongelmien ratkaisemisessa. Jos aiemmin uskoin ja luotin Jumalan apuun maailman ongelmien ratkaisemisessa niin sen suhteen näkemykseni ovat kääntyneet täysin päälaelleen.

Kokonaisvaltaisesti voi todeta, että identiteettini koki voimakkaan mullistuksen. Vanha, pitkälti mormonikirkon määrittelemä, pseudoidentiteetti mureni ja kokosin itselleni uuden identiteetin. Prosessi kesti useita vuosia ja näin jälkikäteen ajatellen terapia olisi varmasti auttanut ja nopeuttanut toipumista. Toipumisen kannalta tärkeintä oli ymmärtää, toisin kuin uskonnollinen yhteisöni väitti, että vika ei ollutkaan minussa vaan olin hengellisen väkivallan ja vallankäytön uhri. Aloin ymmärtää inhimillisiä heikkouksiani samalla opetellen hyväksymään puutteeni sen sijaan, että yrittäisin perfektionistisesti päästä niistä eroon tai nousta niiden yläpuolelle. Omanarvontuntoni ei ole enää riippuvainen ulkoisesta uskovien yhteisöltä saamastani hyväksynnästä vaan se kumpuaa omista sisäisistä käsityksistä itsestäni ja toiveistani.

Moraalikäsitykseni on muuttunut valtavasti. Tekojani ja ajatteluani ei enää ohjata Jumalan tai profeettojen tahdolla vaan muodostan mielipiteeni itse. Ennen mustavalkoisesti kaikki oli absoluuttisen oikein tai väärin, mutta nykyään pystyn joustamaan päätöksissäni tilanteen mukaan. Kaikkiin kysymyksiin tai tilanteisiin ei edes välttämättä ole oikeita tai vääriä vastauksia. En enää suhtaudu oletusarvoisesti yhteenkään auktoriteettiin kyseenalaistamattomana absoluuttisen totuuden lähteenä. Kannan myös enemmän vastuuta omista päätöksistäni sen sijaan, että osoittelisin pyhien tekstien kohtia todistaakseni olevani oikeassa kun todellisuudessa olen tehnyt virheen.

Suhteeni omaan kehooni oli uskovaisena hyvin kielteinen. Jo pelkät seksuaalisuuteen liittyvät ajatukset saatoivat mormonina synnyttää voimakkaita syyllisyyden tai häpeän tunteita. Suhteeni seksiin ja seksuaalisuuteen onkin muuttunut lähes täysin enkä enää koe syyllisyyttä tai häpeää omista seksuaalisista haluista tai teoista.

Uskovaisena elämäni keskiössä oli mormonikirkko, mikään ei ollut tärkeämpää kuin oma uskoni, puhtauteni ja pelastumiseni. Uskovaisena asetin sivuun omat tarpeeni, haluni ja toiveeni ja tein päätökset sen perusteella mitä kuvittelin Jumalan minulta haluavan. Nykyään päätöksissäni heijastuu toisenlainen arvomaailma, joka huomioi omat tarpeeni haluni ja toiveeni ja siten tunnen elämäni tyydyttävämmäksi kuin ennen. Jos en ole itse hyvässä kunnossa, en myöskään kykene auttamaan muita parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäisenä tyydytän siis omat ja perheeni perustarpeet, ennen kuin autan muita tai uhraan resurssejani laajemman yhteisön hyväksi.Yllättäen käytänkin nykyään paljon enemmän aikaa muiden ihmisten auttamiseen kuin koskaan uskovaisena, vaikka samalla pyrin pitämään myös itsestäni huolta. Uskonkin olevani parempi ihminen kuin koskaan ollessani uskovainen. En ole läheskään niin tuomitseva muita kohtaan ja pystyn hyväksymään inhimilliset puutteet itsessäni ja muissa paremmin. Uskovaisena huomio kiinnittyi enemmän itseeni ja oman täydellisyyteni tavoitteluun. Auttamishaluani ei nykyään enää määrittele egoistinen taivaspisteiden tai sosiaalisen hyväksynnän tavoittelu vaan haluni auttaa kumpuaa aidosta halusta tehdä maailmasta parempi paikka.

Ennen elämäni keskiössä oli mormonikirkko ja sen opit. Kaikki mitä tein tai jätin tekemättä heijasteli jollain tavalla kirkon oppeja ja kulttuuria. Eläessäni kirkon vaikutuksen alaisuudessa elämäni tavoitteet olivat oman kuoleman jälkeisen kruununi kiillottamisessa. Nykyisin elämäni keskiössä on elämä jota elän itselleni. Tavoitteeni elämässäni ovat konkreettisia eivätkä ne ulotu kuolemanjälkeiseen aikaan. Toivon, että aikanaan kun elämäni päättyy, jälkeeni jäävät ihmiset muistavat minut henkilönä, joka pystyi edes jollain pienellä tavalla vaikuttamaan maailmaan positiviisesti ja siten jättämään jälkipolville paremman maailman.