Uskonto ja moraalin korruptio

Kirjoitin jo vuonna 2013 uskonnon vaikutuksesta moraalikäsityksiin ja käsitys uskonnon moraalikäsityksiä korruptoivista ominaisuuksista vain vahvistuivat entisestään kun Independent uutisoi laajasta tutkimuksesta, jonka mukaan uskovaiset lapset ovat ilkeämpiä kuin sekulaarit kanssaihmiset.

Uskontoja ja uskomuksia sekä niiden hyödyllisyyttä usein perustellaan juuri niiden tarjoaman "positiivisen" arvomaailman takia, mutta viime vuosikymmenten tutkimustulokset näyttävät kyseenalaistavan nämä näkemykset perusteellisesti. Aiemminkin on tehty analyysejä mm. USA:n vankipopulaatioiden uskonnollisesta aatejakaumasta ja havaittu kuinka ateistit ovat aliedustettu ihmisryhmä USA:n vankiloissa. Miksi vain 0.07% USA:n vangeista on ateisteja jos kerran uskonnot vahvistavat ihmisten moraalia? Monelle uskovaiselle helppo ajatuksepysäytysklisee tässä kohdin on luonnollisesti: "Vangit eivät ole aitoja oikeita uskovaisia", mutta nämä ihmiset kuitenkin itse tunnustavat olevansa uskonnollisia. Toki uskonliikkeissä on mukana myös lukuisia uskoon tulleita entisiä rikollisia, joiden elämän uskonto on muuttanut paremmaksi. Ovatko nämä yksittäistapaukset riittävä näyttö jotta voidaan kutsua uskonnon kokonaisvaltaisesti parantavan ihmiskunnan moraalikäsityksiä? En usko, sillä juuri lapsuudessa istutetut arvot monesti kantavat läpi ihmisen elämän ja jostain ne tuomitut rikollisetkin ovat oman arvomaailmansa omaksuneet.

Onkin siis mielestäni varsin perusteltua todeta uskonnollisuuden moraalia lisäävien vaikutusten olevan myytti ja uskontojen itsensä markkinoima mielikuva, jolla ei ole todellisia perusteita. Mielestäni syy, miksi uskonto, erityisesti voimakas uskonnollisuus, korruptoi moraalikäsityksiä on myös melko selvä. Voimakkaasti uskonnolliset ihmiset ovat valitettavan usein uskonnollisen manipuloinnin uhreja kuvitellessaan kuuluvansa juuri siihen yhteen ainoaan oikeaan uskonliikkeeseen, jossa on ainoa oikea totuus ja tie kuolemanjälkeiseen autuuteen. Näissä uskonliikkeissä jäsenten mieliin istutetaan voimakkaita stereotypioita, me vs. muut vastakkainasettelua sekä mielikuvia jatkuvasta taistelusta pahaa muuta maailmaa vastaan. Ei siis ole ihme, että sotaretoriikan kyllästämät uskovaisten lapset kokevat jopa vihamielisiä tunteita ulkopuolisia kohtaan ja siten heidän kykynsä tuntea empatiaa ahdingossa olevia ukopuolisia kohtaan on merkittävällä tavalla heikentynyt.

Voimakkaan uskonnollisissa perheissä, etenkin jos ympäröivän yhteiskunnan arvot poikkeavat uskonnollisen yhteisön arvoista merkittävästi, lapset saatetaan eristää ulkomaailman "pahoilta" ja "maallisilta" vaikutteilta. Kun lapset eristetään ympäröivästä yhteiskunnasta riskinä on lasten ja nuorten "syrjäytyminen" vallitsevan yhteiskunnan moraalikäsityksistä heidän omaksuessaan uskonyhteisönsä usein varsin ehdottomat moraalikäsitykset ja arvomaailman. Seurauksena kasvaa ihmisiä, joiden moraalikäsitykset nähdään yhteiskunnallisesti vääristyneinä, mutta samalla he itse kokevat olevansa jatkuvien hyökkäysten kohteena moraalikäsitysten ja arvojen poiketessa yhteiskunnan moraali- ja arvokäsityksistä. Tämä asetelma nähdäkseni vahvistaa uskovan omassa mielessä itseään toteuttavaa profetiaa uskoviin kohdistuvista vainoista, mikä voimistaa entisestään me vastaan muut ajattelua ja altistaa ääriaatteellisuudelle.

Luonnollisesti uskontoa ei voida syyttää kokonaisvaltaisesti moraalikäsitysten rappiosta uskovaisten lasten mielissä vaikkakin Independentin artikkelissa mainittu tutkimus käsittelee vain uskonnon vaikutuksia. Moraalikäsitysten muotoutuminen lapsen mieleen on kokonaisvaltainen kasvatuksellinen kysymys, jossa perheen uskonnollisuus näyttelee vain yhtä osaa. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat lasten kasvatuksesta vastuuta kantavat tahot kuten päiväkodit, koulut ja vapaa-ajan toiminnot. Jotta lapsesta kasvaisi mahdollisimman yhteiskuntakelpoinen ja moraalikäsityksiltään ympäröivän yhteiskunnan kanssa yhteensopiva niin hänet olisi luonnollisesti kasvatettava mahdollisimman kulttuurisidonnaisesti.

Vaikka monet lapset kasvatetaan tiukan uskonnollisesti niin uusien moraalikäsitysten omaksuminen ei kuitenkaan ole mahdotonta, olenhan minä myös todiste tästä. Aiemmin jyrkät mormonismin moraalikäsitykset ja arvomaailma määrittivät ja jakoivat maailman mielessäni mustavalkoisesti oikeisiin ja vääriin asioihin. Sittemmin luovuttuani uskonnosta olen omaksunut mielestäni huomattavasti humaanimmat moraalikäsitykset enkä luonnollisesti koe enää, että paha ulkopuolinen maailma pyrkisi aktiivisesti tuhoamaan minut, arvoni, moraalini tai maailmankatsomukseni. Vain minä itse olen vastuussa omista arvoistani ja moraalikäsityksistäni, eikä niitä määritellä minulle ulkopuolelta yhdenkään aatteellisen tahon toimesta. Tekeekö tämä asetelma, jossa uskonnollinen taho ei määrittele minulle absoluuttisia arvoja ja moraalikäsityksiä, minusta heikomman tai paremman ihmisen? Ei tietenkään. Vaikka viime vuosien tutkimus osoittaa uskonnoista vapaan aatemaailman moraalisesti vahvemmaksi se ei takaa yksilötasolla moraalista ylivertaisuutta toisiin ihmisiin nähden eli henkseleiden paukutteluun ei silti kellään ole aihetta.

Uskonnon varjot

Uskonnon varjot - Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä on Aini Linjakummun ansiokas kastsaus hengellisen väkivallan eri ilmenemismutoihin. Kirja perustana oleva tutkimustyö on tehty Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja kirjan voidaan näin ollen luonnehtia olevan akateeminen teos. Linjakumpu määrittelee hengellisen väkivallan kirjassaan näin:

Kaikki uskonnollisissa liikkeissä tapahtuva väkivalta ei ole hengellistä väkivaltaa. Väkivalta määrittyy hengelliseksi silloin, kun se perustellaan hengellisistä lähtökohdista tai hengellisessä yhteisössä olemisen kautta. Hengellinen väkivalta on usein henkistä, mutta se voi olla luonteeltaan myös fyysistä. Se kohdistuu uskonnollisen liikkeen yksittäisiin jäseniin. Väkivallan tekijöinä voi olla yhteisö kokonaisuudessaan tai yhteisöön kuuluvat ihmiset. (s. 10)

Linjakumpu luo kirjassaan myös katsauksen kuinka hegellisellä väkivallalla on pitkät perinteet uskontojen piirissä ja kuinka harhaoppisiin on kohdistettu suorastaan karmiviakin toimenpiteitä kirkkokurin ylläpitämiseksi. Kirkkokuri ja sen ylläpitämiseen käytetyt metodit saavatkin Linjakummulta tuomion.

Uskontokuntien harjoittama sisäinen, institutionaalinen väkivalta on historiallisesti näyttäytynyt monella tavalla. Yksi esimerkki on kirkkokuri ja sen tuottamat väkivallan muodot.

Kurin ja homogeenisen yhteisön ylläpitäminen luonnollisesti vaatii menetelmiä laumasta poikkeavan käyttäytymisen ja uskomusten kitkemiseksi. Metodit kuitenkin pyrkivät pakottamaan tavalla tai toisella yksittäisen jäsenen muuttamaan omaa ajatteluaan ja käytöstään, jolloin muutos voi olla yksilön oman tahdon vastainen tehden siitä hengellistä väkivaltaa. Linjakumpu mainitsee katolisen inkvistion ja sen käyttämät metodit, mutta kirjan pääpaino on protestanttisen uskonpuhdistuksen ja reformaation jälkilöylyissä 1800 -luvulla syntyneessä Lestadiolaisuudessa sekä Jehovan todistajissa, joskin muita hajanaisia mainitoja muista yhteisöistäkin kirjasta löytyy.

Suosittelen kirjaa kaikille uskonnollisten liikkeiden jäseniinsä kohdistamista hengellisen väkivallan muodoista kiinnostuneille. Kirjalla on luonnollisesti paljon annettavaa myös uskonnollisten liikkeiden jäsenille, joita kirja eittämättä auttaa tunnistamaan heihin kohdistuvan väkivallan ja siten auttaa heitä suojautumaan hengellisen johtajan tai yhteisön heihin kohdistamalta väkivallalta.