Uskonnollinen manipulointi - jäsenhankinta

Millä tahansa meemillä on luontainen tapa kopioitua ihmiseltä toiselle, vain kopioitumistavat ja kopioitumista edistävien toimien ja resurssien määrä vaihtelee. Totalistisilla meemeillä, kuten mormonismi, tarve kopioitumiseen on äärimmäisen voimakas. Vaarallisen lahkon tunnusmerkeistä yksi on "Jäseniä painostetaan hankkimaan lahkoon uusia jäseniä", ja mormonismi kuuluu tässä kategoriassa yhdeksi voimakkaimmin jäseniään käännytystyötä tekemään painostavista organisaatioista maailmalla.

Painostamalla suorin ja epäsuorin käskyin jäseniään alati tekemään enemmän ja enemmän uusien jäsenten hankkimiseksi MAP-kirkko vaikuttaa ja muokkaa jäsenten ajatuksia ja ohjaa käyttäytymistä. Jatkuvat ponnistelut jäsenten hankintaan määrittelee miten jäsenet käyttäytyvät ulkopuolisia kohtaan, mitä he ajattelevat heidän kohdatessaan ulkopuolisia ja jäsenten pyrkiessä opettamaan ulkopuolisia hän joutuu puolustamaan ja perustelemaan itselleen miksi MAP-kirkko on juuri se ainoa oikea johon kaikkien muidenkin on liityttävä. Ollakseen vakuuttava jäsenen on itse myös uskottava saarnaamansa "totuudet" joten vaikka hän aloittaisi epäuskoisena saarnaajana niin mitä enemmän hän saarnaa mormonismia muille sitä enemmän hän lopulta itsekin uskoo saarnaamaansa sanomaa.

Saarnatessaan mormonismia muille jäsenen mielessä tapahtuu seuraavat asiat:

• Kognitiivinen dissonanssi tukahtuu
• Julkinen sitoutuminen vahvistaa jäsenen uskoa
• Saarnaamiseen käytetty aika vähentää vapaa-aikaa ja -ajattelua, sekä kasvattaa uupumusta
• Saarnaaminen muiden jäsenten kanssa kasvattaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ryhmän koheesiota
• Onnistunut käännytys vahvistaa jäsenen uskoa
• Opit juurtuvat jäsenen mieleen hänen opettaessaan niitä muille
• Kanssakäyminen ulkopuolisten kanssa rajautuu kirkon määrittelemään viitekehykseen

Jäsenjoukon kasvaessa jäsenen mieleen rakentuu illuusio "tosi kirkon sanoman maailmanvalloituksesta" eli harhakuvitelma kuinka kirkon suosio ja jäsenten suuri määrä todistaa kirkon olevan oikeassa, koska "eihän miljoonat voi olla erehtyneet." Valitettavasti miljoonat ovat olleet väärässä aiemminkin ja arvioiden mukaan jopa kirkon aktiivisten jäsenten määrä on reilusti alle puolet kirkon väittämästä jäsenmäärästä.

Voimakkaasti käännytystyöhön painostavien yhteisöjen etu onkin, että jäsenet käyttävät mahdollisimman paljon aikaa uusien jäsenten rekrytointiin. Uusien jäsenten hankinta pitää jäsenen ajatukset tehokkaasti poissa kaikesta muusta ja satunnainen uusi käännynnäinen kilisee suoraan kirkon kassaan. Painostus lähetystyöntekemiseen alkaa MAP-kirkossa jo nouorella iällä. Alkeisyhdistyksen oppikirja alle nelivuotiaille:

Oppiaihe 1 (s.2): Pyydä lapsia näyttelemään, mitä he haluavat olla, kun he kasvavat isoiksi, esimerkiksi äiti tai isä, joka tuudittaa vauvaa, lähetyssaarnaaja, joka koputtaa oveen, tai opettaja, joka opettaa luokkaa.
Sano, että taivaallisella Isällä on tärkeitä tehtäviä meille, kun me elämme maan päällä, kuten olla äiti tai isä, lähetyssaarnaaja, opettaja, auttaja kirkossa tai auttaja siellä, missä asumme.
Oppiaihe 23 (s. 74): Tutustu luokkasi lasten perheisiin ja valmistaudu mainitsemaan jotakin myönteistä, mitä niissä on tapahtunut, kuten uuden vauvan syntymä, lähetystyössä oleva veli tai sisar tai perheen retki.
Oppiaihe 27 (s. 90): Katariina oli pieni tyttö. Hän rakasti perhettään ja tiesi, että perhe rakasti häntä. Joskus hänen isoveljensä Pauli esitti hänelle kertomuksia Raamatusta ja Mormonin Kirjasta. Pauli tutki näitä kirjoja, koska hän halusi lähteä lähetystyöhön ja kertoa muille ihmisille niistä.Eräänä päivänä Pauli sai kirjeen. Kun hän aukaisi kirjeen, hän sanoi innoissaan: ”Minä lähden lähetystyöhön!” Muutamaa viikkoa myöhemmin Pauli oli viimein valmis lähtemään. Ennen kuin hän lähti, perhe polvistui perherukoukseen. Katariinan isä kiitti taivaallista Isää monista siunauksista, joita perhe oli saanut, ja siitä, että Pauli voi lähteä lähetystyöhön. Hän pyysi taivaallista Isää siunaamaan Paulia, turvaamaan hänen matkansa ja auttamaan häntä olemaan hyvä lähetyssaarnaaja. Rukouksen jälkeen Katariinasta tuntui hyvältä. Hän tiesi, että taivaallinen Isä auttaisi Paulia lähetystyössä. Katariina rukoili perheensä kanssa Paulin puolesta joka päivä, kun tämä oli lähetystyössä.

Jo siis alle nelivuotiaille iskostetaan mieliin kuinka lähetystyön tekeminen on tärkeä tehtävä, johon jokaisen edellytetään osallistuvan. Sama indoktrinaatio jatkuu läpi jäsenen elämän ja tätä viestiä korostetaan toistuvasti kirkon oppimateriaaleissa ja johtajien puheissa, kuten Henry B. Eyring vuonna 2013:

Olipa ikämme, kyvykkyytemme, kirkon tehtävämme tai asuinpaikkamme mikä hyvänsä, meidät on yhtenä miehenä kutsuttu työhön auttamaan Häntä Hänen sielujen sadonkorjuussaan, kunnes Hän tulee jälleen. Noille ensimmäisille työntekijöille viinitarhassaan Hän sanoi:

”Ja vielä minä sanon teille: Minä annan teille käskyn, että jokainen mies, sekä vanhin, pappi, opettaja että myös jäsen, ryhtyy kaikin voimin kättensä työllä valmistamaan ja tekemään sitä, mitä minä olen käskenyt.

Lähetystyön tekeminen ei ole MAP-kirkossa ainoastaan kehotus tai pyyntö vaan käsky, kuten Eyring yllä toteaa. Kirkon arkistot pursuilevat vastaavia kirkon johtajien saarnoja koko maailman mormonisoimisen tärkeydestä. Viime huhtikuun yleiskonferenssissakin aihe oli esillä Mervyn B. Arnoldin puheessa, jossa hän patistaa jäseniä aktivoimaan jo kirkosta lähteneitä ja kertomaan MAP-kirkosta kaikille ihmisille, sekä lopussa ulottaa kehotuksensa jokaiseen jäseneen.

Me emme saa koskaan antaa periksi.
...
Kehotan teitä jokaista noudattamaan Vapahtajan kutsua lähteä pelastamaan. Me pystymme siihen!

Kirkko ei siis pyydä jäseniään kunnioittamaan kirkon jättäneiden ihmisten tekemiä valintoja vaan kehottaa avoimesti kaikkia jäseniään tuputtamaan kirkon sanomaa kaikille, myös niille, jotka eivät ehkä enää halua olla missään tekemisissä kirkon kanssa. Kenellekkään ei MAP-kirkossa ole tullut mieleen kuinka tällainen käytös synnyttää erinäisiä kiukunpurkauksia kun ihmiset kokevat jäsenten ja kirkon loukkaavan heidän yksityisyyttään.

Lähetystyöhön velvoitetaan etenkin nuoria poikia, Nuorten Voimaksi pamfletti toteaa näin (s. 43):

Aaronin pappeuden nuori mies, sitoudu palvelemaan kokoaikai­sessa lähetystyössä. Se on pappeusvelvollisuus.

Nuoria naisia opetetaan oppikirjassa "Tule ja seuraa minua: Nuoret Naiset 2015" seuraavasti (s. 223):

Ajatelkaapa tulevaisuuden lähetyssaarnaajien voimaa, jos äidit pitäisivät kotiaan valmistavana lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksena. Silloin Lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa opetetut evankeliumin opit olisivat kertausta eivätkä yllätyksiä. Se on vaikutusta; se on valtaa.

Edelliselllä sivulla 222 samainen kirja julisti myös näin:

Äidit ... tuovat mukanaan tyttäret, joilla on puhtaat, silitetyt mekot ja joiden hiukset on huolella harjattu; heidän pojillaan on valkoinen paita ja solmio, ja heillä on lähetyssaarnaajien tapaan leikatut hiukset.

Kirkon englaninkielisiltä sivuilta löytyy "hauskoja ideoita" perheiltoihin (mormoniperheiden kirkon kehystämä maanantaiaktiviteetti):

Mini MTC
Lukekaa "mini lähetyssaarnaajat". Voitte luoda oman lähetyssaarnaajen koulutuskeskuksen ihan kuten Sam ja Lindsay!

Kirkko siis näyttää tätä nykyä ainakin USA:ssa tunkeutuvan koteihin voimakkaasti ja jollain tasolla odottaa vanhempien koulivan lapsistaan entistä tehokkaampia lähetyssaarnaajia. Ovatko nämä käytännöt rantautuneet kotisuomeen on toistaiseksi epäselvää. Missä ovat lasten oikeudet lapsuuteen ja uskonnonvapauteen kun mormonikultti rakentaa jäsenien kodeista lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksia. Tämä ei ole vapaasti elämästään päättävien, itsenäisten ja henkisesti tasapainoisten lasten kasvattamista. Tämä on äärimmilleen viritettyä miljöökontrollia, indoktrinointia ja aivopesua kotona, ympäristössä jonka pitäisi olla lapsille turvallisin paikka maailmassa.

MAP-kirkon jäseniin kohdistama painostus uusien jäsenten hankintaan on voimakasta ja alkaa jo kehdosta. Velvoittamalla jäsenensä käännytystyöhön kirkko kontrolloi jäsentensä ajankäyttöä, keskittää jäsenten ajatukset kirkon aihealueisiin sekä ohjailee jäsenten ja ulkopuolisten välistä kanssakäymistä näin ulottaen valtansa jäsenten vapaa-aikaan. Mormonikirkko on kultti, joka yrittää kontrolloita jäsentensä elämää ja ajatuksia hyvin kokonaisvaltaisesti.

Uskonnollinen manipulointi - Euforian käynnistys

Kaikkien syyllisyyden ja häpeäntuntojen vastapainoksi uskonnolliset kultit tarjoavat myös euforisia kokemuksia. Joissakin tapauksissa jopa yksi euforinen kokemus kaukaisessa menneisyydessä riittää kantamaan jäsentä vuosia eteenpäin eikä mikään koettu kärsimys koetun onnenhetken jälkeen enää kykene horjuttamaan käsitystä kuinka usko tekee hänet onnelliseksi: "Kaikki on hyvin kaikesta vaivasta ja kärsimyksestä huolimatta."

Robert Jay Lifton toteaa kirjassaan "Thought Reform and the Psychology of Totalism" seuraavasti:

.. ideologinen totalismi itsessään voi tarjota ihmiselle intensiivisen maksimikokemuksen: tunteen, joka ylittää kaiken tavallisen ja arkipäiväisen, vapauttaen hänet inhmillisen epävarmuuden rasitteista, istuttaen piiriin jossa totuus, todellisuus, luottamus ja vilpittömyys saavat mittasuhteet, jollaisia hän ei ole voinut edes kuvitella olevan olemassa. Kuitenkin nämä huippukokemukset, sikäli kun ne ovat seurausta ulkoisesta paineesta, vääristelystä ja uhkailusta sisältävät suuren riskin vastareaktiolle, ja aivan yhtä intesiivisen vastustuksen juuri niitä asioita kohtaan, jotka ensivaikutelmaltaan tuntuivat niin vapauttavilta. Tällaiset määritellyt maksimikokemukset - verrattuna niihin joita koetaan vapaammin ja yksityisesti suurten hengellisten johtajien ja mystikkojen toimesta -  ovat ennen kaikkea kokemuksia henkilökohtaisista päätelmistä. Sen sijaan, että ne stimuloisivat parempaa vastaanottavuutta ja "avoimmuutta maailmaan", ne rohkaisevat ottamaan taka-askelia jonkinlaiseen "sulautumiseen" - vetäytymiseen opilliseen ja organisaatiolliseen ekslusiivisuuteen, ja kaikki-tai-ei-mitään tunnemalleihin, jotka ovat tyypillisempiä lapsille kuin aikuisille.

Samankaltaisen ihmisen ympäröimänä on luonnollista kokea ihania ja kohottavia tuntemuksia, syntyy eräänlainen itseään ruokkiva pyörre. Kuten muidenkin tekniikoiden niin myös ryhmäkokemuksen synnyttämä euforia ei ole luonnostaan manipuloiva. Totalistinen uudelleen määrittely siirtää kuitenkin euforian tuntemukset uuteen viitekehykseen, joka näin voimistaa totalistisen organisaation otetta jäsenestä vieläpä väittäen, että vain ja ainoastaan kyseisellä organisaatiolla on monopoli näiden tuntemusten kokemiseen.

Ongelmallista jäsenen kannalta on, ettei hän välttämättä ymmärrä etteivät hänen kokemuksensa ole lainkaan uniikkeja hänen ryhmälleen vaan vastaavia kokemuksia koetaan lukemattomissa uskonyhteisöissä ympäri maailmaa. Entiset jäsenet saattavat kaivata kokemiaan tunne-elämyksiä vielä pitkänkin ajan kulutta sen jälkeen kun ovat jo jättäneet yhteisön. Karismaattisissa liikkeissä ei ole tavatonta kohdata jäseniä, jotka vuolaasti kertovat kuinka Jumala on täyttänyt heidät ja he pääsivät Jumalan avulla irti huumeista. Yhteisön synnyttämä euforia voi olla niin voimakas, että se pystyy korvaamaan huumeiden käytön synnyttämän euforian eli jäsen korvaa yhden riippuvuuden toisella, joten ei ole ihme jos yhteisöstä lähteneet kokevat konkreettisia "vieroitusoireita".

Kaikki eivät kuitenkaan pysty tuntemaan samoin eivätkä he näin ollen välttämättä koskaan koe tätä suunnatonta euforiaa. Jotkin osatekijät tosin avittavat lietsomaan tätä sisäistä paloa: Ideaalit, yksilöllisyyden kadottaminen ja transsitilat.

Ideaalit
Ajatus siitä, että on jollain tavalla yhtä totuuden kanssa antaa uskovaiselle vahvan tunteen turvallisuudesta ja ylivertaisuudesta muihin nähden. Tämä tunne elitismin kanssa on vahva jopa uskonyhteisöjen ulkopuolisissa tapahtumissa. Oli kyseessä sitten Pride -kulkueeseen osallistuminen tai rauhanmarssi niin pelkkä osallistuminen, yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteinen kokemus ryhmän kanssa oikeassa olemisesta jonkin positiiviseksi kokemansa asian ajamiseksi riittää synnyttämään voimakkaita positiivisia tuntemuksia.

Yksilöllisyyden kadottaminen
Leimautuminen ryhmään ja sen pseudopersoonan omaksuminen synnyttää voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen yhteisön jäsenten välille. Tunne oman yhteisön erityislaatuisuudesta korostuu mitä enemmän pseudopersoonallisuus korvaa jäsenen omaa identiteettiä. Oma arvo ja identiteetti uhrataan yhteisön hyväksi ja jäsen elää saadakseen ryhmältä tunnustusta uhrauksilleen.

Transsitilat
Rukoileminen, meditointi, laulaminen, tarinointi ja keskittymiseen tähtäävät tajunnantilat voivat myös kasvattaa koettua euforiaa. Tunteelliset tarinat noudattavat usein samaa kaavaa ensin syösten kuulijat synkkiin pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään, josta heidät nostetaan korkeimmille huipuille loppuhuipennuksilla ja lupauksilla ikuisesta rakkaudesta.


Hengelliset euforian tunteet koetaan usein kehon ollessa stressitilassa esim. paaston tai väsymyksen seurauksena, jolloin suggestion ja rukouksen avulla kyetään synnyttämään helpommin muuntuneen tajunnantiloja. Muuntuneessa tajunnantilassa keskittymistä auttaakseen stressaantunut keho alkaa tuottamaan endorfiinejä, kehon omia opiaatteja. Endorfiinien tuottama helpotus kirkon totalistisen uudelleen määrittelyn seurauksena tulkitaan rituaalin käynnistämäksi Hengen interventioksi ja Jumalan rakkaudenosoitukseksi, joten luonnollinen kehon stressinlievitys saa uskonnollisen selityksen. John D. Goldhammer toteaakin kirjassaan "Under the Influence" näin:

Monet transsitilakäytännöt ovat erittäin addiktiivisia, tuottaen huumeidenkaltaisia tiloja ja illuusion hengellisestä pilvestä... Uppoutuminen ja täydellinen identifioituminen ryhmän ideologian kanssa paradoksaalisesti voikin olla 'maksimikokemus.'

Kolikon kääntöpuolella jäsen, joka ei kykene synnyttämään tätä sisäistä euforiaa itselleen, päätyy hengellisten johtajien syyttämäksi ja häpäisemäksi. Lifton jatkaa:

Ja jos maksimikokemusta ei synny, ideologinen totalismi kohdistaa väkivaltansa vieläkin laajemmin ihmisen potentiaaliin: se herättelee tuhoisia tunteita, tuottaa älyllistä ja psykologista ahdasmielisyyttä, ja riistää kaiken sen mikä on hienovaraista ja kekseliästä - välheellisella lupauksellaan poistaa juuri ne epätäydellisyydet ja ristiriidat, jotka määrittelevät ihmisyyden.

Jokaisen olisikin hyvä ymmärtää euforisten tuntemusten takana lymyilevät fysiologiset tekijät paremmin, eikä niinkään luottaa kirkon totalistisesti määrittelemään viitekehykseen. Maksimikokemukset ovat luonnollisesti aina kokijalleen positiivisia tapahtumia, riippumatta siitä syntyvätkö ne sisäisesti, ulkoisten kemikaalien (huumeet) välityksellä vai uskonyhteisön manipuloinnin seurauksena. Ulkoisten kemikaalien tai yhteisön ohjaaman ja märrittelemän tunne-elämyksen sijaan maksimikokemusten kuitenkin tulisi olla autenttisia. Maksimikokemusten tulisi ohjata yksilöä kohti omaa sisäistä autenttisuutta eikä ulkoisten kemikaalien tai uskonyhteisön manipuloinnin johdolla kohti riippuvuutta ja kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta auktoriteettejä kohtaan. Uskontoriippuvuuden tunnusmerkkejä ovat:

• Uskonnolliset totuudet ovat mustavalkoisia
• Eristäytyminen ulkopuolisista
• Ajattelee, että "liha" ja/tai maailma ovat pahoja
• Pakkomielteinen uskonnollisten rituaalien, tapojen ja palvelusmenojen noudattaminen
• Runsas paastoaminen
• Kuulee viestejä Jumalalta
• Tuomitsee muita, käyttäytyy vihamielisesti epäuskoisia kohtaan
• Aivopesu, yrittää toistuvasti käännyttää perheenjäseniä ja ulkopuolisia ystäviä
• Puhuu uskonnosta ja Jumalasta pakkomielteisesti, lainaa jatkuvasti pyhiä kirjoituksia
• Ideologiset ristiriidat uskonnon ja sairaanhoidon sekä kouluopetusten välillä
• Vaientaa itsenäisen ajattelun, kyseenalaistamisen ja epäilykset
• Näkee seksuaalisuuden likaisena tai pahana
• Ei hyväksy kritiikkiä
• On kireä, sairastaa usein, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta tai ahdistuksesta
• Tuijottaa usein "jää näkö päälle," siirtyy transsitiloihin
• Epävakaa persoonallisuus

Kaikki tunnusmerkit eivät luonnollisesti toteudu jokaisen kohdalla, mutta mitä useampi toteutuu niin sitä todennäköisemmin henkilö on riippuvainen uskonnosta. Riippuvuudet niiden laadusta riippumatta eivät koskaan ole positiviisia, koska ne kontrolloivat ja rajoittavat elämää vaikka ne kykenisivätkin tuottamaan kokijalleen euforisia kokemuksia.

Uskonnollinen manipulointi - Ripittäytyminen

Ripittäytyminen ei ole oikeastaan termi jota MAP-kirkossa käytetään, vaikka syntien tunnustamista ja katumusta edellytetään jäseniltä osana syntien sovittamista. MAP-kirkko määrittelee itsensä ainoaksi oikeaksi väyläksi syntien anteeksisantamiselle. Julistaessaan itselleen monopoliaseman tähän toimintaan uskovalle jäsenelle ei jää enää muita vaihtoehtoja kuin noudattaa kirkon määrittelemää katumus- ja anteeksiantoprosessia.

Itsessään omien pahoiksi kokemiensa tekojen ja salaisuuksien jakaminen jonkun luotetun henkilön kanssa ei ole ongelma, se voi olla jopa hyväksi omalle mielenterveydelle. Ongelmaksi se muodostuu kun synnin ja sovituksen määrittelee sama toimija. Vielä vakavammaksi ongelma muodostuu jos luotettavaksi uskottu osapuoli käyttää näin saatua tietoa alistaakseen, häpäistäkseen ja noyryyttääkseen salaisuuksiaan jakanutta henkilöä eli käyttää synnintunnustuksissa saatua tietoa oman valtansa työkaluna. Robert Jay Lifton toteaa kirjassaan "Thought Reform and the Psychology of Totalism" (s. 425) seuraavasti:

Totalistisissa käsissä ripittäytymisestä tulee heikkouksia hyväksikäyttävä väline sen sijaan, että sillä tarjottaisiin helpotusta.

MAP-kirkossa kirkko johtajineen määrittelee tasovaatimukset ja sen mikä on syntiä, eli synnyttää tunnustuksen motivaationa toimivan syyllisyydentunnon. Kirkko johtajineen määrittelee myös sovituksen, sen mitä vaaditaan anteeksisaamiseen ja synnintunnosta vapautumiseen. Koko prosessi kieppuu suljetussa ympyrässä, jossa rikoksen, tuomion ja sovituksen määrittelee ja jakaa sama taho. Synniksi ja Jumalan käskyksi voidaan määritellä mielivaltaisesti melkeimpä mitä vain varsinkin MAP-kirkon kaltaisissa liikkeissä, jotka väittävät saavansa jatkuvaa ilmoitusta Jumalalta ja/tai joissa johtajien auktoriteettiä ei saa kyseenalaistaa.

Margaret Singer toteaa kirjassaan "Cults in Our Midst" (s. 72):

Ripittäytymisellä ohjataan jäsenet paljastamaan mennyttä ja nykyistä käytöstä, yhdeydenpitonsa muihin ja ei toivoittut tunteet, näennäisesti helpottamaan oloaan ja vapautuakseen taakasta. Kuitenkin paljastettuja asioita käytetään edelleen muokkaamaan ja synnyttämään yhtenäisyydentunnetta ryhmän kanssa ja erkaannuttamaan ulkopuolisista. Kerättyä informaatiota voidaan käyttää jäsentä vastaan, jotta hän tuntisi olonsa syyllisemmäksi, voimattomammaksi, pelokkaammaksi sekä pohjimmiltaan tuntisi tarvitsevansa kulttia ja johtajien hyvyyttä.

Koko rakennelma voimistaa jäsenen riippuvuussuhdetta yhteisöön. Tunteakseen itsensä hyväksi jäsenen tulee toimia ohjeiden mukaan, ottaa kaste, katua syntejään, tunnustaan syntinsä piispalle. Jäsenen tuntemukset omasta hyvyydestä muokkautuvat riippuvaiseksi kuuliaisuudesta organisaation keinotekoisille käyttäyttymissäännöille ja sääntöjä rikkoessaan yhteisön näennäisestä sen tarjoamasta synninpäästöstä ja lohdutuksesta.

Kirsikkana kakun päällä komeilee luonnolisesti ajatusrikos, jossa ihmisen katsotaan olevan vastuussa mieleen putkahtelevista ajatuksistaan, jotka Jumala näkee. Kun omia ajatuksiaankaan ei voi pitää omana tietonaan niin ihmiseltä on riisuttu viimeisetkin yksityisyyden rippeet.

Elämän kirja - Eräässä mielessä elämän kirja on ihmisen ajatusten ja tekojen summa — hänen elämänsä kirja. Pyhistä kirjoituksista ilmenee kuitenkin, että uskollisista pidetään myös taivaallista kirjaa, jossa on heidän nimensä ja jossa kerrotaan heidän vanhurskaista teoistaan.

Ei siis ole ihme jos jotkut jäsenet ahdistuvat heidän uskoessaan taivaissa pidettävän kirjaa heidän jokaisesta ajatuksestaankin. Tuntiessaan syyllisyyttä omista ajatuksistaan ja mahdollisesti rientäessään tunnustamaan ajatussyntejään hengellisille johtajilleen jäsenet ovat luovuttaneet totaalisesti kaikki henkilökohtaiset oikeutensa kirkolle. Lifton jatkaa (s. 427):

Jokaiselle syntyy pysyvä ristiriita siitä mitä pitää omana tietonaan ja mitä jakaa, tavat joilla jakaa vähäisemmät salaisuudet suojellakseen tärkeämpiä; omat rajat salaisuuksien ja tunnettujen, julkisten ja yksityisten asioiden välillä hämärtyvät.
Lopulta ripittäytymiskultti tekee lähes mahdottomaksi ylläpitää järkevää tasapainoa omanarvontunnon ja nöyryyden välillä.

 MAP-kirkossa ripittäytymiseen suorastaan käsketään.

OL 19:20 Ja nyt, minä jälleen käsken sinua tekemään parannuksen, jotten minä nöyrryttäisi sinua kaikkivaltiaalla voimallani, ja tunnustamaan syntisi, jottei sinun tarvitse kärsiä näitä rangaistuksia, joista olen puhunut ja joista olet maistanut vähimmässä, aivan niin, vähäisimmässä määrin silloin, kun minä otin pois Henkeni.

Monissa muissakin mormonikirkon teksteissä kehotetaan ripittäytymään, joskaan ei ehkä ihan yhtä voimakkain sanakääntein. Ripittäytyminen itsessään toimii sekä pelotteena, että rangaistuksena. Monesti pelkästään ajatus oman sisäisen, mahdollisesti omista ajatuksistaan seuranneen,  syyllisyyden tunnon purkaminen seurakunnan piispalle toimii häpeäntunteiden laukaisijana. Seksuaalisuuteen liittyvien syntien, jotka MAP-kirkossa lasketaan kaikkein vakavampien syntien joukkoon, tunnustuksen synnyttämä häpeä on murskaava.

MAP-kirkossa jäsenten ei edes tarvitse tuntea oloaan syntisiksi ja siten etsiä aktiivisesti helpotusta mieltä kalvavaan syyllisyyden tunteisiin päätyäkseen tilanteeseen, jossa heidän odotetaan tunnustavan syntejään. Seurakunnan johtajat, joskus myös vaarnan johtohenkilöt, haastattelevat säännöllisesti jäseniä. Kirkossa on temppelisuositushaastatteluja, kymmenyshaastatteluja, pappeushaastatteluja, haastatteluja eri kirkon tehtäviin valintojen yhteydessä jne. joissa kaikissa jäseniltä kysellään ja odotetaan tunnustavan syntejä. Myös jotkin perheiden isät haastattelevat omia lapsiaan ja utelevat heidän syntejään. Seurakuntien ja vaarnojen johtohenkilöt voivat kutsua jäseniä haastateltavakseen kotikäyntiraporttien perusteella. Syntejään tunnustavilta jäseniltä usein myös kysellään mahdollisia "rikoskumppaneita" etenkin jos kyse on seksuaalisesta kanssakäymisestä toisen henkilön kanssa, jolloin toisen ollessa kirkon jäsen myös hänet kutsutaan tunnustamaan syntinsä.

Syntejä tehnyt jäsen joutuu kurinpitotoimien kohteeksi. Kurinptotoimet voivat vaihdella kehotuksista välttää syntiä aina kirkosta erottamiseen. Kakkein vakavimpien syntien, murha, sukurutsa, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja harhaoppisuus, kyseessä ollessa kutsutaan kokoon kurinpitoelin. Kurinpitoelin koostuu aina useammasta miehestä, joten tieto synnistä leviää aina vakavan rikkeen seurauksena laajemman joukon tietoon, joskaan yleistä rippisalaisuutta ei muutenkaan MAP-kirkossa ole vaikka monesti annetaan ymmärtää kahdenvälisten keskustelujen olevan luottamuksellisia.

Oman syyllisyyden tunnon purkamiseksi asioiden jakaminen voi olla positiivinen asia, mutta se ei toimi jos siihen painostetaan tai suorastaan käsketään yhteisön toimesta. Kannattaa olla hyvin tarkkana siitä kenen kanssa ja mitä yksityisasioitaan loppujenlopuksi jakaa. Motiivit omien sisäisten ongelmien jakamiseen olisi syytä lähtökohtaisesti syntyä sisäisestä tarpeesta, ei kirkon kaltaisen ulkoisen auktoriteetin sanelemana ja edellyttämänä.

Uskonnollinen manipulointi - Syyllisyys ja Häpeä

Syyllisyys ja häpeä ovat ihmisen mielenterveyden kannalta haitallisimpia tunteita. Usein syyllisyyden ja häpeän tunteiden synnyttäminen tuotetaan sosiaalisen paineen ja hienovaraisen suostuttelun avulla. Yhteisön totalistisesti määrittelemä hyvä ja paha asettuvat jäsenen ja yhteisön välisen sosiaalisen vuorovaikutuksen keskiöön luoden paineen käyttäytyä yhteisön vaatimalla tavalla, josta poikkeaminen synnyttää jäsenessä syyllisyyden ja häpeän tunteita. Syyllisyys ja häpeä ovat näin ollen muiden manipulointitekniikoiden jatkeita, joilla jäsen saadaan luopumaan omasta identiteetistään yhteisön hyväksi. Robert Jay Lifton totaa kirjassaan "Thought Reform and the Psychology of Totalism" seuraavasti (s. 424):

Koska ideologisista totalisteista tulee maailmassaan korkeimpia tuomareita hyvän ja pahan suhteen, he voivat käyttää näitä universaaleja taipumuksia syyllisyyteen ja häpeään tunnevipuina kontrolloivaan ja manipuloivaan vaikuttamiseen.

Kaikki yhteisön synnyttämät positiiviset tuntemukset on asemoitu vastakkain syyllisyyden ja häpeän kanssa. Nämä tunteet seuraavat yhteisön jättänyttä vielä pitkään sen jälkeen kun henkilö on lakannut uskomasta yhteisön julistamaan oppiin ja sen johtajien auktoriteettiin. Entinen mormoni voi tuntea esim. syyllisyyttä ja häpeää juodessaan kahvia tai teetä täysin edes ymmärtämättä mistä ko. tunteet kumpuavat, joten toipumisen kannalta onkin tärkeää ymmärtää näiden kahden tunteen erot ja syyt.

Syyllisyys tarkoittaa psykologiassa ja psykiatriassa ensisijaisesti väärin tekemisen tunnetta ja tuskallista tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotakin moraalisesti väärää tai rikkonut lupauksen.

Häpeä on tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta. Se on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. 

Syylisyys on siis yksilön henkilökohtainen sisäinen tuntemus kun taas häpeä vaatii yleisön ja on riippuvaista siitä mitä uskoo muiden tietävän.

Ihmiset on helppo saada tuntemaan syyllisyyttä eikä syyllisyyden tuntemuksilla ole välttämättä mitään tekemistä yleisten moraalikäsitysten kanssa, vaikka ihminen niin saattaa kuvitella. Syyllisyyden tunne on seurausta yksilön uskomuksesta, että on tehnyt väärin ja totalitaristisen yhtiesön määrittelemät tasovaatimukset ovat vain yksi tapa synnyttää syyllisyyden tuntoja yksilössä. Ei siis ole kyse yliluonnollisesta moraalikompassista tai hengen vaikutuksista jos tuntee syyllisyyttä yhteisön määrittelemien sääntöjen rikkomisesta, kyse on omasta sisäisestä tuntemuksesta: "Tein väärin." Säännöt ovat opittuja ja mieleen istutettuja asioita ja ne voivat olla käytännössä ihan mitä tahansa riippuen kulttuuriympäristöstä.

Yksilön tuntema syyllisyys taas heposti johtaa häpeän tunteeseen uskovan mielessä, koska Jumala näkee aina ja kaikkialle. Todelliseksi toimijaksi uskottu Jumala edustaa siis uskovan mielessä yleisöä, joten ei ihme, että syyllisyys ja häpeä kulkevat uskovaisen mielessä usein käsi kädessä. Jumalaa kun ei pääse pakoon edes omiin ajatuksiinsa. Yksilö pyrkii välttelemään häpeäntunteita synnyttäviä asioita ja näin ollen syyllisyys-häpeä -kierre toimii uskonnollisen yhteisön sosiaalisen paineen kanssa yksilön käytöstä vahvasti muokkaavana manipulointikeinona. Jäsen saattaa tuntea häpeää jo pelkästään siitä ettei tunne "hengen johdatusta," koska uskomuksen mukaan silloin jäsen ei täytä tasovaatimuksia.

Kirkon opetusmateriaaleissa, pyhissä kirjoissa ja puheissa esitetyt epärealistiset esimerkki-ihmiset synnyttävät myös syyllisyys-häpeä -kierteen helposti. Ihmisluonteen heikkouksista riisutut uskonsankarit kaikessa täydellisyydessään asettavat jäsenten mieleen syyllisyydentuntemuksia omasta riittämättömyydestään: "Jos hänkin pystyy tuohon niin minunkin pitäisi pystyä." Esimerkkitarinat asettavat epärealistisen käsityksen siitä mikä on ihmiselle mahdollista. Mahdottoman tavoittelu saa jäsenen lopulta tuntemaan häpeää hänen epäonnistuessaan pyhimysten tason tavoittelussa.

Ollakseen vapaa on ihmisellä oltava vapaus tehdä valintoja oman mielensä mukaan sekä kokea olevansa rakastettu juuri omana itsenään. Mormonijumalan rakkaus on kuitenkin ehdollista mikäli uskomme mitä Russell M. Nelson asiasta totesi Helmikuun 2003 Liahonassa.

Vaikka jumalallista rakkautta voidaankin sanoa täydelliseksi, rajattomaksi, kestäväksi ja maailmanlaajuiseksi, on virheellistä luonnehtia sitä ehdottomaksi. Tätä sanaa ei käytetä pyhissä kirjoituksissa määrittelemään rakkautta. Sen sijaan monet jakeet vahvistavat, että sen rakkauden korkeammat tasot, jota Isä ja Poika tuntevat meitä jokaista kohtaan – sekä tietyt jumalalliset siunaukset, jotka ovat seurausta tästä rakkaudesta – ovat ehdollisia.

Itseasiassa Mormonin kirja julistaa suoraan luonnollisen ihmisen Jumalan viholliseksi näin:

MK Moosia 3:19 Sillä luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen ja on ollut Aadamin lankeemuksesta asti ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän taivu Pyhän Hengen kutsuun ja riisu päältään luonnollista ihmistä ja tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta ja tule lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna hänen kannettavakseen, niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon.

MAP-kirkon oppi syyllistää ihmistä siitä, että hän on ihminen. Ehdollistamalla Jumalan rakkauden omasta minästä luopumiselle kirkko synnyttää lähes automaattisen ja tuhoisan syyllisyys-häpeä -kierteen uskovan mieleen. Häpeää tunteva jäsen usein päätyy rukoilemaan, ehkä myös paastoamaan ja lupaamaan Jumalalle ettei enää koskaan tekisi synniksi määriteltyä asiaa, mutta käytännössä aina päätyy toistamaan syntinsä uudelleen ja uudelleen koska minkä tahansa asian tukahduttaminen pois mielestä on jokseenkin mahdotonta. Seurauksena syntyy syyllisyys-häpeä -kierre, josta ei ole ulospääsyä.

Syyllisyys-häpeä -kierteeseen ajautuneet jäsenet eivät löydä kirkon tuomitsevasta, salailevasta ja ongelmista vaikenemiseen painostavasta ympäristöstä helpotusta ongelmiinsa. Syyllisyyden ja häpeän lääkkeiksi kelpaisivat ymmärrys ja empatia. Voidakseen kuitenkin tarjota rakkautta ja empatiaa toiselle pitää toinen tuntea ja hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on, eikä suinkaan ehdollisesti sinä kirkon pseudopersoonana, jota jäsenet usein yhteisössä heijastavat muille. Syyllisyys-häpeä -kierteessä olevat jäsenet ovatkin ns. puun ja kuoren välissä. Sisäisesti heidän mielessään riehuu syyllisyyden ja häpeän lietsoma itseinhon myrsky, mutta saadakseen osakseen yhteisön hyväksyntää ja empatiaa he eivät voi ilmaista omia tunteitaan avoimesti ilman riskiä sosiaalisen hyväksynnän menettämisestä. Julkisen häpeän pelko estää jäsenen avoimmuuden ja autenttisuuden sekä käytännössä pakottaa piilottamaan henkilökohtaiset epäilyt kirkon totuusväitteistä, elämän tarkoituksesta, mahdollisista mielenterveysongelmista, ongelmista perhe-elämässä, avioliitossa jne. Pahimmissa tapauksissa uhri päätyy tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää negatiivisista tunteistaan, jotka kirkkon on määritellyt pahoiksi.

Häpeän pelko motivoi myös kirkon johtajia suojelemaan todellisia väärintekijöitä, kuten lasten raiskaajia. Vanhemmat, ystävät ja piispat ovat valmiita valehtelemaan, koska säröt imagossa ja sitä kautta julkisuuden valokeilaan joutumisen aiheuttama häpeä olisi merkittävä. Psykologisessa projektiossa henkilö heijastaa, usein tiedostamattaan, omia heikkouksiaan toisiin suojellakseen omaa imagoaan ja välttääkseen oman häpeänsä.

Häpeää käsiteltäessä ei luonnollisesti voi unohtaa eniten MAP-kirkossa syyllisyyden ja häpeän tunteiden herättelyyn käytettyä aihetta: seksiä. Seksiä käytetään MAP-kirkossa kokonaisvaltaisesti jäsenten syyllisyydentuntojen herättelyyn. Ihmisen kaksi perustarvetta ovat seksi ja selviytyminen. Mormonismissa kirkko on varastanut jäsenen kehon ja määritelee sille sallitut käyttötavat. Kirkon määritelmän ulkopuolelle lankeavat käyttötavat ovat syntisiä ja sitä kautta aiheuttavat syyllisyyttä ja häpeää. Seksiin liittyvät synnit ovat MAP-kirkossa kaikkein vakavimpia ja siveyden lakiin liittyviin kysymyksiin etenkin nuoret joutuvat vastailemaan mm. temppelikelpoisuushaastatteluissa. Oma keho ja seksuaalisuus eivät siis ole jäsenen itsensä määriteltävissä, ne ovat kirkon tarkan määrittelyn alaisia ja jatkuvan tarkkailun alla. Totaalinen oman seksuaalisuuden kieltäminen teinivuosina helposti johtaa myös vääristyneeseen käsitykseen omasta kehosta ja haluista eikä tilannetta helpota yhtään jos oma seksuaalivietti poikkeaa kirkon ainoaksi oikeaksi määritelmästä heteronormatiivisesta näkemyksestä.

Häpeä pieninä annoksina ei ole vaarallista, mutta liiallisena synnyttää merkittäviä mielenterveysongelmia ja kasvattaa itsemurhariskiä.

Uskonnollinen manipulointi - Ajanhallinta

Kun on kiire aika on kallisarvoista. Jäsenten vapaa-aika on riskiaikaa, joilloin jäsenet voivat eksyä kultin kannalta vääriin aktiviteettien ja informaatiolähteiden pariin. Ei siis ole ihme, että uskonnolliset kultit pyrkivät ulottamaan kontrollinsa myös siihen miten jäsenet käyttävät vapaa-aikaansa. Steven Hassanin mukaan kultit säilyttävät jäsenilleen tiukkoja aikatauluja ja velvotteita kontrolloidakseen jäsenten käyttäytymistä. Kun jäsenet eivät osallistu kultin yleiseen indoktrinointiin, palvelusmenoihin ja rituaaleihin heille annetaan tyypillisesti tavoitteita ja tehtäviä, jotka rajoittavat tai rytmittävät vapaa-aikaa ja käyttäytymistä. Haitalliseksi luokiteltavassa kultissa on aina jotain tehtäviä, joita jäsenten tulee tehdä. Aini Linjakumpu kirjassaan "Uskonnon Varjot" (s. 168) toteaa ajankäytöstä ja sen yhteydestä taloudelliseen hyväksikäyttöön seuraavasti:

Taloudellisen hyväksikäytön logiikkaan liittyy myös se, että ihmisen vapaa-aika tai yksityiselämään liittyvä ajankäyttö kohdistetaan suoraan tai epäsuoraan yhteisön hyväksi. Tämä on yksi tapa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia hallita omaa elämäänsä.

Uusille jäsenille ei luonnollisesti säilytetä kaikkia vanhojen jäsenten tehtäviä ja velvollisuuksia, koska suuri työkuorma pelottaisi heidät nopeasti pois. Indoktrinointi aloitetaan pienistä helpohkoista tehtävistä ja rituaaleista lisäten kuormaa ja sosiaalista painetta yhä uusien tehtävien tekemiseen vähitellen. Tasaisesti kasvava tehtävälista lopulta johtaa univajeeseen ja uupumukseen, jolloin ihminen on huomattavasti alttiimpi hypnoottisille vaikutuskeinoille. Uupunut ja hämmentynyt jäsen on myös kyvyttömämpi ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Margaret Singer kirjassaan "Cults in Our Midst" toteaa:

Kun et pysty ajattelemaan kunnolla, kun tunnet hädin tuskin selviäväsi päivästä, ainoa asia jota haluat on selvitä ilman, että sinuun kohdistetaan ojentavia toimia missään muodossa ... joten raahustat ja laahustat vain mukana. Olet tavattoman hämmentynyt, mutta et tiedä ainoatakaan tapaa jolla voisit hämmenyksestäsi päästä eroon.

Etenkin  kotoisessa vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden suurperhevanhempien kuvaukset arjen pyörittämisestä osuvat yllä Singerin kuvaukseen. Kun kaikki energia ja aika kuluu vain päivästä toiseen selviämiseen ei aikaa jää epäilysten ja kysymysten käsittelyyn tai ulkopuolisiin tutustumiseen toisin sanoen uupumuksesta muotoutuu yksi miljöökontrollin muoto.

Kysyttäessä MAP-kirkon jäseniltä heidän ajankäytöstään jäsenet suurilta osin kiistävät kirkon vaativan runsain mitoin aikaa. Kirkko kuitenkin säilyttää jäsenilleen kosolti vapaa-aikaa täyttäviä tehtäviä ja toimintoja. Yksittäiset jäsenet usein pyrkivät täyttämään ensin pyhiksi kutsumuksiksi mieltämänsä palvelutehtävät ennen omia tarpeitaan. Jumalan tahto nähdään ns. avoimena kutsuna palvella niin paljon kuin kukin vain suinkin kykenee ja johtajat pyytävät jatkuvasti "jouduttamaan työtä" yhä enemmän ja enemmän kuten S. Gifford Nielsen Marraskuussa 2013. MAP-kirkon pyhissä kirjoissa painotetaan myös kuinka jatkuvasti tulisi olla touhukas:

OL 60:13  Katso, heidät on lähetetty saarnaamaan minun evankeliumiani jumalattomien seurakunnissa; ja nyt minä annan heille tämän käskyn: Älä tuhlaa aikaasi joutilaisuuteen äläkä hautaa talenttiasi, niin että siitä ei tiedettäisi.

Aika, joka kytetään muuhun kuin kirkon hyväksymiin aktiviteetteihin, on parhaimmillaankin vain hukkaan heitettyä aikaa, kuten Quentin L. Cook julisti lokakuussa 2013:

Toiseksi, jotkin riippuvuudet ja mieltymykset – vaikka eivät olekaan itsessään pahoja – voivat viedä meille suodun kallisarvoisen ajan, joka voitaisiin muutoin käyttää hyveellisten tavoitteiden toteuttamiseen. Näihin voi kuulua se, että käytämme liiallisesti aikaa sosiaaliseen mediaan, video- ja digitaalipeleihin, urheiluun, ajanvietteeseen ja moniin muihin asioihin.

Luna Lindseyn kirjassa "Recovering Agency: Lifting the Veil of Mormon Mind Control" esittämän arvion mukaan keskimääräinen MAP-kirkon jäsen käyttää kirkon aktiviitteihin vähintään 22 tuntia viikossa normaalin työviikon ja kotitöiden lisäksi. Lunan arvio perustuu seuraaviin lukuihin:

• 3h viikossa Sunnuntaikokouksissa
• Keskimäärin 8h viikossa kirkon kutsumustehtäviin
• 2h viikko muihin kirkon kokouksiin
• 2h perheiltaan Maanantaisin
• 1h päivässä pyhien kirjoitusten lukemiseen

Yllä olevien lisäksi listalle kuuluvat vielä konferenssit, tyttöjen ja poikien arki- ja leiriaktiviteetit, tanssitapahtumat, koulutukset, seminaari- ja instituuttitunteihin liittyvät aktiviteetit, lähetystyön tekeminen, muiden jäsenten auttaminen, kotiopetukset ja -käynnit jne. Keskivertojäsenellä ei luonnollisesti ole piispan, apuyhdistys- tai muiden johtajien lisätöitä, jotka haukkaavat vielä lisää aikaa.

Temppelirituaaleissa jäsenet vannovat olevansa valmiita uhraamaan kaiken omaisuutensa ja vapaa-aikansa kirkon hyväksi ja tekemistähän kirkossa riittää. Sosiaalinen paine tehtävien tekemiseen ja vahvaan osallistumiseen on kova. Monet entiset jäsenet ovatkin kertoneet loppuunpalamisesta, masennuksesta ja heikentyneistä perhesuhteista kirkoon liittyvien aktiviteettien viedessä ajan ja huomion perheeltä. MAP-kirkossa jokainen päivä kuuluu kirkolle! Kirkon jäsenilleen säilyttämät tehtävät ja velvollisuudet rytmittävät ja pitävät jäsenen jokaisen päivän kiinnitettynä kirkkoon tavalla tai toisella, joten jäsenelle ei yksinkertaisesti jää aikaa edes tutkia kunnolla kirkon puhujapöntöistä julistettujen väitteiden todenperäisyyttä tai analysoida annettujen ohjeiden ja käskyjen hyödyllisyyttä omalle elämälleen. Utahin osavaltion tunnukseen mormonijohtajien aikoinaan valitsema mehiläispesä onkin hyvin kuvaava, sillä jatkuva kuhina ja toimeliaisuus pitää jäsenet tiukassa talutusnuorassa.

Uskonnollinen manipulointi - Uhrin syyllistäminen

Kaksiteräisyydestä seuraa jokseenkin automaattisesti uhrin syyllistäminen jolloin johtajien sekä muiden jäsenten kommentit saavat muodon:

• "Jos olet onneton.."
• "Jos et saa siunauksia.."
• "Jos jotain pahaa tapahtuu.."
  .. se ei voi olla Jumalan tai kirkon vika eikä varsinkaan johtajien vika eli sen täytyy olla oma vikasi.

Kaksiteräisyydestä seuraava uhrin syyllistäminen on seurausta uskomuksesta, että kaikki onnistuu ja elämä on ihanaa kunhan vain noudattaa evankeliumia ja kirkon johtajien mielenoikkuja tarpeeksi hyvin. Vaikka ei olisi tehnyt itse mitään väärin ja tuntee teheensä juuri niinkuin pitää, mutta tuntee itsensä onnettomaksi niin se tulkitaan syntisyydeksi ja kyvyttömyydeksi elää evankeliumin oppien mukaan.

Uhrin syyllistäminen on ajatuksenpysäytysmekanismi, joka estää uhria ja muita jäseniä havaitsemasta järjestelmän vikoja. Se on patenttivastaus ja tekosyy sille miksi joku tuntee olonsa ikäväksi kaikesta yrittämisestä ja toteutumattomista onnen lupauksista huolimatta. Uhrin syyllistäminen voi olla joko suoraa tai epäsuoraa vihjailua kuinka uhri valehtelee, on vihainen, itsekäs , syntinen, ylpeä tai muutoin paha ihminen. Jokainen vasta-argumentti kääntyy nurinpäin ja syyllisyys vieritetään onnettoman uhrin taakaksi.

Luonnollinen ihminen: Ihminen, joka antaa himojen, halujen, mielitekojen ja lihan aistien vaikuttaa itseensä Pyhän Hengen kuiskausten asemesta. Sellainen ihminen pystyy käsittämään fyysisiä mutta ei hengellisiä asioita. Kaikki ihmiset ovat lihallisia eli kuolevaisia Aadamin ja Eevan lankeemuksen vuoksi. Jokaisen ihmisen täytyy syntyä uudesti Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta lakatakseen olemasta luonnollinen ihminen.

Yllä lainaus MAP-kirkon pyhien kirjoitusten oppaasta. Syyllistävä syyttävä sormi osoittaa siis vääjäämättä jäseneen, joka ei pysty käsittämään "hengellisiä asioita."

Syyllisyyden kääntö toimii, koska kirkon jäsenilleen lupaamat asiat ovat ehdollisia epämääräisesti määriteltyyn kelvollisuuteen nähden. Onnen ehdollistaminen kelvollisuuskäsitykseen voi saada uhrin myös syyttämään itseään omasta onnettomuudestaan, kykenemättä havaitsemaan kuinka koko onnettoman elämän takana onkin yhteisön opit ja käsitykset, jotka ruokkivat itseinhoa.

Tobias ja Lalich toteavat kirjassa "Captive Hearts, Captive Minds" seuraavasti:

Kulteissa ja vahingollisissa suhteissa alistetussa asemassa olevat usein hyväksyvät hyväksikäytön omaksi syykseen uskoen ansaitsevansa kaltoinkohtelun tai sen olevan heidän omaksi hyväkseen. Joskus uhrit uskovat olevansa pahoja sen sijaan, että harkitsisivat hyväksikäyttäjän, henkilön josta he ovat riippuvaisia, olevan ilkeä, epäluotettava tai paha. Heille on yksinkertaisesti liian pelottavaa ajatella niin: se vaarantaa vallantasapainon ja merkitsee täydellistä hylkäämistä, jopa omaa tai läheisten kuolemaa. Tämä selittää miksi hyväksikäytetty kultin jäsen voi pettyä suhteeseen tai yhteisöön, mutta silti uskoa oppiin, hyvyyteen ja johtajan valtaan.

"Teen sen vain omaksi parhaaksesi" kääntää hyväksikäyttäjän uhreihin kohdistaman hyväksikäytön hyvelliseksi toiminnaksi ja toimii siten hyväksikäytön oikeutuksena. Uhrin näin uskoessa vakavien kysymysten esittäminen on käytännössä mahdotonta, koska uhri uskomuksensa mukaan ansaitsee tulevansa hyväksikäytetyksi ja hyväksikäyttö saattaa uhrista tuntua hetkellisesti jopa ihanalta.

Suurin osa kulteista, eikä MAP-kirkko apologeineen ole tässä poikkeus, kritiikkiä kohdatessaan kääntää syyllisyyden poikkeuksetta kritiikkiä esittävän syyksi. Yhteisö ei itsessään kestä lainkaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja kritiikin esittäjät leimataan yhteisön vihollisiksi, harhaanjohdetuiksi, antimormoneiksi, vihaisiksi ja pahoiksi tai jollain tavalla syntisiksi ihmisiksi. MAP-kirkon herkkänahkaisuutta kritiikkiä kohtaan ilmentää Dallin H. Oaks PBS:n haastattelussa, jossa hän toteaa ettei kirkon johtajia saa kritisoida vaikka siihen olisi aihettakin.

Mormoneille kirkko johtajineen lupaa paljon kunhan vain on kuuliainen ja vanhurskas, mutta käytännössä lupaukset ovat katteettomia. Mikään ei riitä kun aina on jotain mitä pitäisi tehdä enemmän ja jos jotain sitten jättää tekemättä esim. huolehtiakseen omasta hyvinvoinnistaan niin on itsekäs. Kirkko opettaa jäsenensä uskomaan kuinka kirkko on 100% puhdas ja aina oikeassa. Epäilysten kalvaessa jäsenen mieltä syy vieritetään jäsenen harteille, joka ei ole tarpeeksi vilpitön tai ei ole riittävän uutterasti ylläpitänyt omaa todistustaan.

Mystinen manipulointi lupaa ihmeitä, jotka tuskin koskaan tapahtuvat. Syyllisyyden kääntäminen on luontainen tapa vierittä syy toteutumattomista profetioista tai ihmeteoista uhrin niskoille.

MK Moroni 7:37  Katso, minä sanon teille: ei, sillä ihmeet tehdään uskon tähden, ja uskon tähden enkelit ilmestyvät ja palvelevat ihmisiä; jos siis nämä asiat ovat lakanneet, voi ihmislapsia, sillä se johtuu epäuskosta, ja kaikki on turhaa.

Epäusko on siis se syy miksi ihmeitä ei tapahdu. Epäusko on se syy miksi amputoidulle ei jalka kasva takaisin tai miksi polion takia liikuntakykynsä menettänyt ei enää kävele.  Patriarkaaliset siunaukset lupaavat jäsenten tekevän ihmeellisiä asioita, mutta aina ehdollisesti, joten jäsenet saavat syyttää itseään kun eivät usko tarpeeksi. Mielenterveyspotilaatkin ovat sairaita vain, koska eivät usko tarpeeksi. Usko uhrin syyllisyyteen on toisinaan niin vahva, että seurakuntien piispat karsastavat heiltä ongelmiinsa apua hakevien jäsenten ohjaamista hoitoon ja "määräävät lääkkeeksi" kirkon oppien tiukempaa noudattamista, paastoa, rukoilua ja pyhien kirjoitusten lukua, eli asioita jotka mahdollisesti ovat ongelmien aiheuttajia.

Tosiasia on, että kirkolla ei ole vastauksia ihmisten ongelmille vaikka se niin antaa ymmärtää. Ongelmaan olisi helppo ratkaisu: kirkon tulisi myöntää ettei se pysty korjaamaan rikkinäisiä ihmisiä, jolloin jäsenet ohjattaisiin oikeaan hoitoon nopeammin ja ihmiset voisivat saada helpotusta. Sen sijaan kirkko oppeineen aiheuttaa itseasiassa juuri päinvastaista, kirkon opetukset altistavat jäsenet mielenterveysongelmille ja varsinkin perfektionismiin, masennukseen tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön taipuvaisten olisi syytä pysyä hyvin hyvin kaukana MAP-kirkosta.

Kertauksen vuoksi Dallin H. Oaks "Rakkaus ja Laki":

Jumalan rakkaus on niin täydellistä, että Hän vaatii rakastaen meitä tottelemaan Hänen käskyjään, koska Hän tietää, että vain olemalla kuuliaisia Hänen laeilleen meistä voi tulla täydellisiä niin kuin Hän on. Tästä syystä Jumalan viha ei ole ristiriidassa Hänen rakkautensa kanssa vaan on todiste Hänen rakkaudestaan.

Jumalan viha onkin rakkautta ja jäsenen kokemat kärsimykset ovat osoitus tuosta rakkaudesta. Mitäpä alussa lainatut Tobias ja Lalich tästä totesivatkaan...