Uskonnollinen manipulointi - Syyllisyys ja Häpeä

Syyllisyys ja häpeä ovat ihmisen mielenterveyden kannalta haitallisimpia tunteita. Usein syyllisyyden ja häpeän tunteiden synnyttäminen tuotetaan sosiaalisen paineen ja hienovaraisen suostuttelun avulla. Yhteisön totalistisesti määrittelemä hyvä ja paha asettuvat jäsenen ja yhteisön välisen sosiaalisen vuorovaikutuksen keskiöön luoden paineen käyttäytyä yhteisön vaatimalla tavalla, josta poikkeaminen synnyttää jäsenessä syyllisyyden ja häpeän tunteita. Syyllisyys ja häpeä ovat näin ollen muiden manipulointitekniikoiden jatkeita, joilla jäsen saadaan luopumaan omasta identiteetistään yhteisön hyväksi. Robert Jay Lifton totaa kirjassaan "Thought Reform and the Psychology of Totalism" seuraavasti (s. 424):

Koska ideologisista totalisteista tulee maailmassaan korkeimpia tuomareita hyvän ja pahan suhteen, he voivat käyttää näitä universaaleja taipumuksia syyllisyyteen ja häpeään tunnevipuina kontrolloivaan ja manipuloivaan vaikuttamiseen.

Kaikki yhteisön synnyttämät positiiviset tuntemukset on asemoitu vastakkain syyllisyyden ja häpeän kanssa. Nämä tunteet seuraavat yhteisön jättänyttä vielä pitkään sen jälkeen kun henkilö on lakannut uskomasta yhteisön julistamaan oppiin ja sen johtajien auktoriteettiin. Entinen mormoni voi tuntea esim. syyllisyyttä ja häpeää juodessaan kahvia tai teetä täysin edes ymmärtämättä mistä ko. tunteet kumpuavat, joten toipumisen kannalta onkin tärkeää ymmärtää näiden kahden tunteen erot ja syyt.

Syyllisyys tarkoittaa psykologiassa ja psykiatriassa ensisijaisesti väärin tekemisen tunnetta ja tuskallista tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotakin moraalisesti väärää tai rikkonut lupauksen.

Häpeä on tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta. Se on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. 

Syylisyys on siis yksilön henkilökohtainen sisäinen tuntemus kun taas häpeä vaatii yleisön ja on riippuvaista siitä mitä uskoo muiden tietävän.

Ihmiset on helppo saada tuntemaan syyllisyyttä eikä syyllisyyden tuntemuksilla ole välttämättä mitään tekemistä yleisten moraalikäsitysten kanssa, vaikka ihminen niin saattaa kuvitella. Syyllisyyden tunne on seurausta yksilön uskomuksesta, että on tehnyt väärin ja totalitaristisen yhtiesön määrittelemät tasovaatimukset ovat vain yksi tapa synnyttää syyllisyyden tuntoja yksilössä. Ei siis ole kyse yliluonnollisesta moraalikompassista tai hengen vaikutuksista jos tuntee syyllisyyttä yhteisön määrittelemien sääntöjen rikkomisesta, kyse on omasta sisäisestä tuntemuksesta: "Tein väärin." Säännöt ovat opittuja ja mieleen istutettuja asioita ja ne voivat olla käytännössä ihan mitä tahansa riippuen kulttuuriympäristöstä.

Yksilön tuntema syyllisyys taas heposti johtaa häpeän tunteeseen uskovan mielessä, koska Jumala näkee aina ja kaikkialle. Todelliseksi toimijaksi uskottu Jumala edustaa siis uskovan mielessä yleisöä, joten ei ihme, että syyllisyys ja häpeä kulkevat uskovaisen mielessä usein käsi kädessä. Jumalaa kun ei pääse pakoon edes omiin ajatuksiinsa. Yksilö pyrkii välttelemään häpeäntunteita synnyttäviä asioita ja näin ollen syyllisyys-häpeä -kierre toimii uskonnollisen yhteisön sosiaalisen paineen kanssa yksilön käytöstä vahvasti muokkaavana manipulointikeinona. Jäsen saattaa tuntea häpeää jo pelkästään siitä ettei tunne "hengen johdatusta," koska uskomuksen mukaan silloin jäsen ei täytä tasovaatimuksia.

Kirkon opetusmateriaaleissa, pyhissä kirjoissa ja puheissa esitetyt epärealistiset esimerkki-ihmiset synnyttävät myös syyllisyys-häpeä -kierteen helposti. Ihmisluonteen heikkouksista riisutut uskonsankarit kaikessa täydellisyydessään asettavat jäsenten mieleen syyllisyydentuntemuksia omasta riittämättömyydestään: "Jos hänkin pystyy tuohon niin minunkin pitäisi pystyä." Esimerkkitarinat asettavat epärealistisen käsityksen siitä mikä on ihmiselle mahdollista. Mahdottoman tavoittelu saa jäsenen lopulta tuntemaan häpeää hänen epäonnistuessaan pyhimysten tason tavoittelussa.

Ollakseen vapaa on ihmisellä oltava vapaus tehdä valintoja oman mielensä mukaan sekä kokea olevansa rakastettu juuri omana itsenään. Mormonijumalan rakkaus on kuitenkin ehdollista mikäli uskomme mitä Russell M. Nelson asiasta totesi Helmikuun 2003 Liahonassa.

Vaikka jumalallista rakkautta voidaankin sanoa täydelliseksi, rajattomaksi, kestäväksi ja maailmanlaajuiseksi, on virheellistä luonnehtia sitä ehdottomaksi. Tätä sanaa ei käytetä pyhissä kirjoituksissa määrittelemään rakkautta. Sen sijaan monet jakeet vahvistavat, että sen rakkauden korkeammat tasot, jota Isä ja Poika tuntevat meitä jokaista kohtaan – sekä tietyt jumalalliset siunaukset, jotka ovat seurausta tästä rakkaudesta – ovat ehdollisia.

Itseasiassa Mormonin kirja julistaa suoraan luonnollisen ihmisen Jumalan viholliseksi näin:

MK Moosia 3:19 Sillä luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen ja on ollut Aadamin lankeemuksesta asti ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän taivu Pyhän Hengen kutsuun ja riisu päältään luonnollista ihmistä ja tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta ja tule lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna hänen kannettavakseen, niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon.

MAP-kirkon oppi syyllistää ihmistä siitä, että hän on ihminen. Ehdollistamalla Jumalan rakkauden omasta minästä luopumiselle kirkko synnyttää lähes automaattisen ja tuhoisan syyllisyys-häpeä -kierteen uskovan mieleen. Häpeää tunteva jäsen usein päätyy rukoilemaan, ehkä myös paastoamaan ja lupaamaan Jumalalle ettei enää koskaan tekisi synniksi määriteltyä asiaa, mutta käytännössä aina päätyy toistamaan syntinsä uudelleen ja uudelleen koska minkä tahansa asian tukahduttaminen pois mielestä on jokseenkin mahdotonta. Seurauksena syntyy syyllisyys-häpeä -kierre, josta ei ole ulospääsyä.

Syyllisyys-häpeä -kierteeseen ajautuneet jäsenet eivät löydä kirkon tuomitsevasta, salailevasta ja ongelmista vaikenemiseen painostavasta ympäristöstä helpotusta ongelmiinsa. Syyllisyyden ja häpeän lääkkeiksi kelpaisivat ymmärrys ja empatia. Voidakseen kuitenkin tarjota rakkautta ja empatiaa toiselle pitää toinen tuntea ja hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on, eikä suinkaan ehdollisesti sinä kirkon pseudopersoonana, jota jäsenet usein yhteisössä heijastavat muille. Syyllisyys-häpeä -kierteessä olevat jäsenet ovatkin ns. puun ja kuoren välissä. Sisäisesti heidän mielessään riehuu syyllisyyden ja häpeän lietsoma itseinhon myrsky, mutta saadakseen osakseen yhteisön hyväksyntää ja empatiaa he eivät voi ilmaista omia tunteitaan avoimesti ilman riskiä sosiaalisen hyväksynnän menettämisestä. Julkisen häpeän pelko estää jäsenen avoimmuuden ja autenttisuuden sekä käytännössä pakottaa piilottamaan henkilökohtaiset epäilyt kirkon totuusväitteistä, elämän tarkoituksesta, mahdollisista mielenterveysongelmista, ongelmista perhe-elämässä, avioliitossa jne. Pahimmissa tapauksissa uhri päätyy tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää negatiivisista tunteistaan, jotka kirkkon on määritellyt pahoiksi.

Häpeän pelko motivoi myös kirkon johtajia suojelemaan todellisia väärintekijöitä, kuten lasten raiskaajia. Vanhemmat, ystävät ja piispat ovat valmiita valehtelemaan, koska säröt imagossa ja sitä kautta julkisuuden valokeilaan joutumisen aiheuttama häpeä olisi merkittävä. Psykologisessa projektiossa henkilö heijastaa, usein tiedostamattaan, omia heikkouksiaan toisiin suojellakseen omaa imagoaan ja välttääkseen oman häpeänsä.

Häpeää käsiteltäessä ei luonnollisesti voi unohtaa eniten MAP-kirkossa syyllisyyden ja häpeän tunteiden herättelyyn käytettyä aihetta: seksiä. Seksiä käytetään MAP-kirkossa kokonaisvaltaisesti jäsenten syyllisyydentuntojen herättelyyn. Ihmisen kaksi perustarvetta ovat seksi ja selviytyminen. Mormonismissa kirkko on varastanut jäsenen kehon ja määritelee sille sallitut käyttötavat. Kirkon määritelmän ulkopuolelle lankeavat käyttötavat ovat syntisiä ja sitä kautta aiheuttavat syyllisyyttä ja häpeää. Seksiin liittyvät synnit ovat MAP-kirkossa kaikkein vakavimpia ja siveyden lakiin liittyviin kysymyksiin etenkin nuoret joutuvat vastailemaan mm. temppelikelpoisuushaastatteluissa. Oma keho ja seksuaalisuus eivät siis ole jäsenen itsensä määriteltävissä, ne ovat kirkon tarkan määrittelyn alaisia ja jatkuvan tarkkailun alla. Totaalinen oman seksuaalisuuden kieltäminen teinivuosina helposti johtaa myös vääristyneeseen käsitykseen omasta kehosta ja haluista eikä tilannetta helpota yhtään jos oma seksuaalivietti poikkeaa kirkon ainoaksi oikeaksi määritelmästä heteronormatiivisesta näkemyksestä.

Häpeä pieninä annoksina ei ole vaarallista, mutta liiallisena synnyttää merkittäviä mielenterveysongelmia ja kasvattaa itsemurhariskiä.