Onnellisuus

Onnellisuus, asia jota kaikki haluavat ja toivovat omaan elämäänsä, ei ole ihan niin yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä konsepti kuin mitä äkkiseltään voisi kuvitella. Monet uskonnot asemoivat itsensä siten, ettei onnen ja onnellisuuden löytäminen ole mahdollista ilman uskoa, mutta ei sitä aiheen piirissä tehtyjen tutkimusten valossa ihan niin yksioikoisesti voi sanoa. Toki monissa tutkimuksissa on havaittu kuinka uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin hieman onnellisempia kuin uskonnottomat, mutta syyt tuskin ovat itse uskossa. 2000 -luvun yksi vaikutusvaltaisimmista psykologeista Martin Seligman on muotoillut oman teoriansa elementeistä, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen.

1. Positiiviset tunteet - subjektiivinen positiivinen kokemus
2. Sitoutuminen - samoin kuin tunteet, subjektiivinen kokemus, eräänlainen "flowtila"
3. Suhteet - ystävät, perhe, intiimit suhteet, sosiaaliset sidokset
4. Tarkoitus - tunne kuulumisesta johonkin itseään suurempaan
5. Saavutukset - tarkoituksen mukaisten tavoitteiden saavuttaminen, vaikka tavoitteen saavuttaminen ei tarjoaisi välttämättä positiivisia tunne-elämyksiä

Seligmanin teoriaa on helppo soveltaa uskontoihin ja näin pystyy selittämään miten ne vaikuttavat jäsenten onnellisuuden kokemukseen positiivisella tavalla. Uskonyhteisöissä jäsenet kokevat löytävänsä tarkoituksen elämälleen, kuuluvat yhteisön sosiaaliseen verkostoon, sitoutuvat yhteisöön ja voivat kokea jopa saavuttavansa jotain kun yhteisössä tarjotaan mahdollisuuksia tehtävien tekemiseen. Sikäli kun Seligmanin teoria pitää paikkansa on helppoa ymmärtää miksi tilastollisesti uskontojen jäsenet tutkimuksissa nousevat esiin lievästi onnellisempina uskonnon tarjotessa heille alustan, jossa monet onnellisuuteen positiivisesti vaikuttavat elementit ovat jo valmiiksi tarjolla.

Uskonnoilla ei kuitenkaan ole monopolia näiden elementtien suhteen ja jokainen voi löytää vastaavat elementit myös uskontojen ulkopuolelta. Monet kansalaisjärjestöt tarjoavat mahdollisuuksia yhteisölliseen toimintaan ja sitoutumiseen, sosiaalisia verkostoja sekä yhteisöllisiä tavoitteita. Monesti uskontojen ulkopulella toimivat avustusjärjestöt toimivat myös pyyteettömämmillä motiiveilla kuin uskonnot, joilla on usein voimakas tarve käännyttää kaikki ulkopuoliset jäsenikseen.

Uskonkriisiin joutuneet ja uskostaan luopuneet joutuvatkin usein kasvotusten sen tyhjyyden tunteen kanssa, jonka he kohtaavat luopuessaan uskonyhteisönsä sosiaalisista verkostoista, tehtävistä, elämän tarkoituksesta ja yhteisöllisestä sitoutumisesta. Internetin keskustelupalstoilla ei ole tavatonta löytää uskostaan luopuneiden kysymyksiä: "Mitä minä nyt teen kun elämä tuntuu niin tyhjältä?" Seligmanin teoriaa mukaillen uskonnostaan luopunut on menettänyt elämästään, jos ei nyt aivan kaikkia viittä niin, useamman onnellisuuden elementin, joille olisi löydettävä korvaavat vaihtoehdot. Pelkän uuden harrastuksen aloittaminen, esim. liittymällä urheiluseuraan, ei välttämättä riitä täyttämään tunne-elämään jäänyttä tyhjyyttä. Ehkäpä jokaisen uskonnostaan luopuneen olisikin tärkeää tunnistaa menettämänsä elementit ja koittaa löytää niille vastaavuudet toisaalta.