Paavalin alkuseurakunta osa I

Mormonit kertovat ylpeillen kuinka heidän evankeliuminsa on palautettu evankeliumi ja kuinka kristikunta ajautui luopumuksen tilaan apostolien kuoltua. Näin sanomalla he yrittävät luoda mielikuvan kuinka alkuseurakunnassa olisi uskottu ja palvottu jumalia samalla tavalla kuin miten he nykyään palvovat. Väitteen paikkansapitävyyttä voi arvioida tutustumalla Raamatun Uudesta Testamentista löytyviin autenttisiin Paavalin kirjeisiin sekä aikakauden historiantutkimukseen. Nykypäivän historiantutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä, että Paavali on itse sanellut tai kirjoittanut seuraavat seitsemän kirjettä:

1. Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
2. Kirje galatalaisille
3. Ensimmäinen kirje korinttilaisille
4. Kirje filippiläisille
5. Kirje Filemonille
6. Toinen kirje korinttilaisille
7. Kirje roomalaisille

Muista Paavalin nimiin kirjoitetuista kirjeistä tutkijat eivät ole enää yksimielisiä ja joitakin kirjeitä valtaosa tutkijoista pitää muiden kuin Paavalin kirjoittamina niissä käytetyn kielen ja esiintyvien teemojen takia.

Kirjeet on yllä lueteltu aikajärjestykseen ja ensimminen kirje tessalonikalaisille on kirjoitettu n. vuonna 50 kun taas kirje roomalaisille on kirjoitettu n. vuonna 57. Näistä kirje roomalaisille on pisin ja teologisesti merkittävin kuvaten pitkälti kristinuskon perusteemat yhdessä tekstissä. UT:sta löytyvät muut tekstit on kaikki kirjoitettu näiden kirjeiden jälkeen, joten niiden kirjoittamiseen nämä kirjeet ovat olleet jo oletettavasti vaikuttamassa ja siten niissä esiityvät opit ovat kehittyneet näistä protokristillisistä teksteistä

Ymmärtääkseen millaista oppia Paavali saarnasi pitää ensimmäiseksi ymmärtää ensimmäisen vuosisadan juutalaisuutta. Ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuden juuret voidaan sijoittaa Aleksanteri Suuren aloittamaan valloitettujen alueiden hellenisöinnin ja synkretismin aikaan. Hellenisöinnin seurauksena kaupunkien hallintokieli oli kreikka ja ylimystö omaksui kreikkalaisen kulttuurin elementtejä ja koulutuksen. Aikalaiset juutalaiset suhtautuivat ristiriitaisesti hellenisöintiin ja erirityisesti synkretismiin, mistä seurasi, että ryhmittymien välillä oli jatkuvaa kitkaa siitä miten paljon kreikkalaisia elementtejä juutalaisuuteen voidaan integroida menettämättä omaa identiteettiä. Ristiriitojen seurauksena syntyi lukuisia lahkoja, jotka kaikki julistivat omaa ainoaa oikeaa juutalaisuuttaan ja mm. yhden tällaisen ryhmän, joka suhtautui kielteisesti hellenisöintipyrkimyksiin, eristäytymisen seurauksena syntyivät myös kuolleen meren kääröt. Toinen merkittävä ryhmittymä, joka vastusti hellenisöintiä oli makkabealaiset, jotka onnistuivat jopa hetkellisesti makkabealaiskapinana tunnetun tapahtuman aikaan valtaamaan Jerusalemin kreikkalais-syyrialaisen kuningaskunnan vallan alta muutamaksi vuodeksi.Tätä aikakautta edustava teksti VT:ssä on Danielin kirja. Danielin kirjan ensimmäinen puolisko kertoo moraalitarinaa kuinka vieraan vallan alla olevien juutalaisten ei tule kumartaa vieraita jumalia, vaikka tarina on sijoitettu kirjoitusajankohtaan nähden kaukaiseen menneisyyteen. Danielin kirjan toinen puolisko on sarja näkyjä ja profetioita, joista luonnollisesti osa on jo tekstiä kirjoittaessa tapahtunut kuten mm. seuraava kohta:

8:20 Kaksisarvinen pässi, jonka näit, tarkoittaa Meedian ja Persian kuninkaita. 21 Vuohipukki on Kreikan valtakunta, ja suuri sarvi sen otsassa on valtakunnan ensimmäinen kuningas. 22 Sarven murtuminen ja tilalle nousseet neljä sarvea tarkoittavat, että siitä kansasta nousee neljä kuningaskuntaa. Niillä ei kuitenkaan ole ensimmäisen kuninkaan voimaa.

Näille hallitsijoille löytyvät vastaavuudet historiasta. Kreikan valtakunnan ensimmäinen kuningas oli Filippos II, Aleksanteri Suuren isä. Aleksanteri Suuren valtakunta lopulta murtui ja hänen kuolemansa jälkeen valtakunta jaettiin hänen neljän kenraalinsa kesken. Danielin kirjan luku 11 kertoo samaa tarinaa:

11:2 "Nyt kerron sinulle totuuden: Katso, Persialle on nouseva vielä kolme kuningasta, ja neljäs on hankkiva rikkautta enemmän kuin kaikki muut. Tultuaan rikkautensa avulla vahvaksi hän suuntaa kaiken voimansa Kreikan valtakuntaa vastaan. 3 Sitten nousee sankarikuningas, ja hänen valtansa on oleva suuri, ja hän tekee mitä tahtoo. 4 Mutta kun hän on noussut valtaan, hänen kuninkuutensa murtuu ja jakautuu kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Se ei siirry hänen jälkeläisilleen eikä ole enää niin mahtava kuin hänen hallitessaan. Hänen valtakuntansa revitään hajalle, ja se joutuu vieraille, ei hänen jälkeläisilleen.

Sama historiallinen tarina siis toistuu Danielin kirjassa useaan otteeseen yhä uudelleen kerrottuna hieman eri metaforia käyttäen. Roomalaisetkin saapuvat näyttämölle luvun 11 jakeessa 30:

30 Lännestä tulevat laivat hyökkäävät hänen kimppuunsa, ja hän kääntyy peloissaan takaisin ja purkaa suuttumuksensa Pyhää liittoa vastaan. Kotiin palattuaan hän suhtautuu suopeasti niihin, jotka hylkäävät Pyhän liiton.

Danielin kirja julistaa Pyhän liiton pitävät juutalaiset viisaiksi, joihin kirjan kirjoittajat luonnollisesti lukevat itsensä, ja hellenisöintiin taipuneet luopioiksi.

Danielin kirjan kirjoitusajankohta voidaan määrittää sen mukaan missä sen sisältämät "ennustukset" alkavat mennä pieleen, mikä tapahtuu luvun 11 jakeessa 42, jonka jälkeen Danielin kirja ennustaa pohjoisen kuninkaan Antiokhos IV:n valtaavan Egyptin, Libyan ja Etiopian, sekä ennustaa hänen kuolemansa Jerusalemin ja Välimeren välisellä alueella. Antiokhos IV ei onnistunut valtaamaan Egyptiä kokonaan, puhumattakaan Libyasta ja Etiopiasta ja hän kuoli Babyloniaan suuntautuneella sotaretkellä vuonna 164 eaa. Danielin kirja on siis kirjoitettu ennen kuin tieto Antiokhos IV:n kuolemasta Babyloniassa on saavuttanut kirjoittajan, sillä kirjoittaja ei tiedä miten Antiokhos IV:n tarina päättyi. Luvussa 12 Danielin kirja kuvaa apokalyptisen taivaallisen armeijan tulevan pelastamaan kansan eli teksi siirtyy historian kuvauksesta apokalyptiseen teologiaan, josta kumpuavat apokalyptisten kulttien ja lahkojen jumalallisen intervention ja maailmanlopun odotukset.

Kuten historia todistaa niin Danielin kirjan ihan nurkan takana vaanivaa apokalyptista interventiota ei koskaan tapahtunut, mutta tästä apokalyptisestä perinteestä ammensivat reilut sata vuotta myöhemmin monet apokalyptiset kultit ml. Paavalin muotoilema alkukristillinen oppi. Apokalyptinen uskonperinne siis syntyi vastavoimaksi kreikkalaisten valloittamillaan alueilla harjoittamalle hellenisöinnille ja synkretismille kun verrattain pieni ja merkityksetön juutalainen kansa jäi aikalaisten suurvaltojen temmellyksessä jalkoihin. Juutalaiset eivät tälla aikakaudella olleet politiikan päänäyttämöllä, eivätkä edes itsenäisiä. Juutalaisten unelmat itsenäisyydestä ja Tooran julistamasta Jerusalemista maailmankaikkeuden keskipisteenä kulminoituvat apokalyptisten kulttien odotellessa Danielin kirjassa luvattua Jumalalta tulevaa pelastusta, joka sijoittuu myös Paavalin opin keskiöön.