Väkivalta suljetussa yhteisössä

Turkkulaisessa sairaalassa vuosina 2009 ja 2013 paljastuneiden potilaiden kaltoinkohteluita käsiteltiin käräjäoikeudessa syyskuun alussa. Viikonloppuna psykiatrian professori Jyrki Korkeila kommentoi tapauksia Ylelle.

– Myös keskivertoihmisen toiminnassa voi ilmetä sadistisia piirteitä, jos olosuhteet ovat otolliset, sanoo professori Jyrki Korkeila.
Tällaisia olosuhteita voi hänen mukaansa syntyä esimerkiksi suljetuissa laitoksissa, kuten vankiloissa.
– Olosuhteet, joissa on jyrkkä valta-asema, provosoivat käyttäytymistä, joka ei ole asianomaisille luonteenomaista, Korkeila sanoo.

Lisäksi Korkeila mainitsee Philip Zimbardon vankilakokeen, joka jouduttiin keskeyttämään valta-asemaan nostettujen henkilöiden sadististen toimien vuoksi. Keskeistä Korkeilan mukaan sadistisen käyttäytymisen esiintymiselle on eristyneisyys ja jyrkkä valta-asema, joissa vallankäyttäjällä ei ole riittävää vastuuta toiminnastaan ulkopuolisille. Vaikka Korkeila nostaa esimerkeiksi suljetut laitokset niin mielestäni tämä koskettaa aivan yhtälailla myös muita suljettuja yhteisöjä, joista Uskontojen uhrien tuki ry:n piirissä on runsaasti kokemuksia.

Aini Linjakumpu kirjassaan Uskonnon Varjot, josta kirjoitin viime vuonna, luo katsauksen uskonyhteisöjen sisällä esiintyvään hengelliseen väkivaltaan. Suljetuissa yhteisöissä yksilöiden tai joukon valta-asema provosoi johtoasemassa olevien vahingollista käyttäytymistä. Väkivalta yhteisöissä kohdistuu usein toisinajattelijoihin tai ulkopuolisiin ja väkivallan uhka pitää jäsenet kokoajan varpaillaan.

Usein yhteisössä ulkopuolinen ja vieras nähdään uhkana, joka pitää ehdottomasti sulkea pois. Tästä esimerkkeinä voidaan pitää Jehovan Todistajien karttamiskäytäntöä tai vaikkapa uusnatsien muukalaisvihaa. Kun yhteisö jakaa maailman mustavalkoisesti meihin hyviin ja muihin pahoihin, syntyy tilanne, jossa väkivallalle luodaan oikeutus. Pahaksi koettuihin asioihin väkivallan käyttö nähdään jopa hyvänä asinana kuten Philadelphian katolinen arkkipiista Charles Chaput totesi.

Chaput: "Be like Mary. Punch the devil in the nose."

Ei siis ole ihme, että suljetuissa yhteisöissä, joissa mustavalkoinen ajattelu on voimissaan ja johdon kyseenalaistaminen on kielletty, esiintyy ongelmia. Jos mille tahansa väkivallalle luodaan suotuisat edellytykset, kuten esimerkiksi arkkipiispa Chaput lausunnollaan tekee, niin mielestäni on varsin selvää, että yhteisöissä väkivaltaa esiintyy.

Kuten Zimbardon vankilakoekin osoitti sadistisen väkivallan syttyminen ei tarvitse kovin suurta kipinää suotuisissa olosuhteissa. Useiden uskonnollisten ja poliittisten kulttien, jollaisia ovat olleet esim. Jim Jonesin kansan temppeli, David Koreshin Daavidin oksa, ISIS, natsiaate, stalinismi tai Pohjois-Korean Juche -aate, äärimmilleen kärjistetyt suljetut yhteisöt ja yhteiskunnat ovat johtaneet samoista syistä sadistiseen uhreiksi valikoituneiden ihmisten kohteluun. Korkeilakin totesi:"– Paha voi nousta ihmisistä, jotka ajattelevat itse, etteivät voisi koskaan toimia niin." Jos siis annat pahalle pikkusormen niin se vie sinut kokonaan ja erityisen vaarallisilla vesillä liikutaan kun paha on puettu hyväksi oman yhteisön sisäryhmän identiteetin tai homogeenisyyden suojelemiseksi.

Sulkeutuminen ja sisäänpäin kääntyminen, jollaisina näen esim. Rajat kiinni! -liikkeen tai FMAP-kirkon, vain kasvattaisi riskiä sadistisen väkivallan syttymiseen ulkopuolisia kohtaan. Sulkeutumisen seuraukset voivat olla siis hyvin vakavia ja ehkäpä tässä on myös osasyy sille miksi juuri pienissä eristyneissä uskonyhteisöissä ongelmat ovat kaikkein vakavimpia. Pienessä sulkeutuneessa yhteisössä ulkopuolisen maailman haasteet omalle ideologialle koetaan kaikkein uhkaavimpina, joten niitä vastaan täytyy taistella maksimaalisella intensiteetillä.

Verisovitus

Jokin aika sitten MormonLeaks julkaisi joukon MAP-kirkon apostolina toimineen Bruce McConkien julkaisemattomia kirjoituksia ja puheiden luonnoksia. Yhdessä näistä dokumenteissa McConkie kirjoitti aiheesta "Kutsun ja valinnan varmuus", jolla viitataan MAP-kirkon käytäntöön toisesta voitelusta. Toinen voitelu on MAP-kirkossa salainen rituaali, josta ei kerrota kuin niille, jotka kutsutaan se saamaan. Rituaalin saajaksi kutsutulle toisella voitelulla taataan korotus, paikka kuolemanjälkeisen elämän korkeimmassa paikassa. Tuo salainen rituaali ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe vaan se mitä McConkie aiheeseen liittyvässä tekstissään tuli kirjoittaneeksi.

Erityisen huomioni McConkien kirjoituksessa kiinnitti seuraava kohta (suomennos omani):

Tämä on verisovitus. Tämä on se syy kaikista nistä saarnoista, joita meillä on kirjallisuudessamme, jotka aiheuttavat niin paljon ongelmia itseoikeutettujen ja turhantarkkojen lahkolaisten maailmassa, jotka rakastavat lainailla niitä irrotettuna asiayhteydestään ilman mitään käsitystä siitä mitä Brigham Young tai kuka tahansa asiasta puhui. Oppia verisovituksesta voidaan harjoittaa, ja sitä voidaan käyttää sinä päivänä kun kirkko ja valtio ovat yhtä. Niin, että julkinen ja kirkollinen valta on samoissa käsissä ja sitä sovelletaan niihin ihmisiin joiden kutsu ja valinta on varma. Sitä sovelletaan ihmisiin, kuten Joseph Smith, jolle Herra sanoi: "Sinetöin sinulle korotuksesi." Ja jos tuollainen ihminen tekee vakavaa syntiä, koska heillä on valo ja tieto ja he kapinoivat valoa vastaan tehdessään syntiä, heidän täytyy maksaa kuten rangaistus olisi heidän omista synneistään, heidät luovutetaan Saatanan vallan alaisuuteen, vaikka heidät lopulta pelastetaan.

McConkie siis kirjoitti kuinka valtion ja kirkon yhdistämisen jälkeen, kun julkinen ja kirkollinen valta on samoissa käsissä, verisovitus voidaan ottaa käyttöön. En pidä ihmeenä, että tätä tekstiä ei ole julkaistu, koska se on suoraan kirkon ja valtion eroa julistavan USA:n perustuslain vastainen. Tekstistä huokuu MAP-kirkon aikalaisen johdon kapina USA:n perustuslakia vastaan ja tavoite yhdistää kirkko ja valtio yhdeksi. Epävirallisesti kirkko on käytännössä saavuttanut tavoitteensa Utahissa, jossa kirkon jäsenillä on määräävä asema osavaltion hallinnossa, joskaan kirkon ylimmät johtajat eivät patsastele osavaltion korkeissa viroissa, kuten vielä Brigham Youngin aikana.

MAP-kirkko USA:ssa myös puuttuu aktiivisesti poliittisiin kysymyksiin, mikä sekin on käsittääkseni kiellettyä. Kaikki muistavat Prop 8:n, jossa MAP-kirkko masinoi laajan kampanjan tasa-arvoisen avioliittolain kaatamiseksi. Vastaavia kampanjoita kirkko on tuon jälkeen masinoinut perustamiensa peiteorganisaatioiden avulla. Vastaavasti pari viikkoa sitten Salt Lake Tribune uutisoi kuinka MAP-kirkko ilmaisi julkisen tukensa leipurille, joka kieltäytyi leipomasta hääkakkua homoparille, ja näin puuttui jälleen julkisoikeudellisiin asioihin. MAP-kirkko on siis hyvin aktiivinen edelleen tänäkin päivänä politiikassa, vaikka se on USA:n lakien mukaan kiellettyä verovapaudesta nauttiville organisaatioille.

Viime vuoden lopulla Mormonleaks julkaisi muutaman videon MAP-kirkon korkeimman johdon tapaamisista. Tuolloin mm. New York Times uutisoi asiasta kertomalla kuinka yhdessä videossa mormonisenaattori kertoo äänestäneensä Irakin sodan puolesta, koska uskoi sen vaikuttavan positiivisesti MAP-kirkon pyrkimyksiin päästä tekemään lähetystyötä alueella. MAP-senaattorin mielestä sotiminen siis ajoi kirkon etua, joten sota oli hänestä kannatettavaa toimintaa. MAP-kirkolla on nähdäkseni selkeitä poliittisia tavoitteita, joita se ajaa jäsentensä välityksellä ja jopa sotien aloittaminen oman agendan ajamiseksi on ilmeisesti OK sillä yksikään kirkon johtaja ei käsittääkseni todennut senaattorin toimineen väärin.

MAP-kirkko ei ole niin viaton kuin se kuva minkä se itsestään pyrkii välittämään. McConkien 1967 kirjoittama teksti heijastelee kirkon johdon silloista tahtotilaa yhdistää valtio ja kirkko. MAP-kirkon aktiivisuus politiikassa viime vuosina ei ole ainakaan vähentynyt. Vaikka lähivuosien poliittiset tavoitteet kirkolla saattavat olla hyvin kaukana McConkien unelmoimasta teokratiasta, jossa verisovitusopin kuolemanrangaistusta sovellettaisiin, niin onnistuessaan kahmimaan tarpeeksi valtaa tämä organisaatio muodostuisi hyvin vaaralliseksi myös liikkeen ulkopuolisille ihmisille.

Pettymyksestä

Muutaman viime vuoden aikana olen mietiskellyt omia tunteitani, erityisesti silloin kun olen tuntenut pettymystä. Pettymys tunteena on tietenkin negatiivinen ja siten jotain mitä ei toivoisi tuntevansa kovin usein. Pettymyksen tunne on perustavanlaatuista surun kokemista ja ihmisillä on vahva taipumus kieltää omat pettymyksensä.

Suomen mielenterveysseura toteaa pettymyksestä aihetta käsittelevällä sivulla seuraavasti.

Ihmiset kokevat omat pettymyksensä aina omasta näkökulmastaan. Toinen ei voi ulkopuolelta päätellä menetysten suuruutta tai merkitystä. Toiselle vähäpätöiseltä vaikuttava asia voi olla toiselle lähes elämän ja kuoleman kysymys, tai viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Siksi kenenkään pettymyksiä ei tulisi koskaan vähätellä, aliarvioida tai kieltää.

Pettymys on seurausta oman sisäisen maailman täyttymättömistä odotuksista, joita ihminen itse asettaa. Pettymystä voi tuntea vanhempaa, puolisoa, lasta, työtä, ystävää, itseä tai jotain muuta tärkeänä pidettyä asiaa kohtaan. Pettymystä tuntiessaan kokija vertaa omaa kokemustaan mielikuvien ideaalia vastaan ja tuntee surua kun ideaali ei toteudu. Kyse on siis menetyksen tunteesta kun ei saa jotain sellaista mitä ei koskaan ollutkaan ja kokemus pakottaa hyväksymään todellisuuden: "En saanut sitä mitä toivoin!"

Täyttymättä jääneet toiveet ja sitä kautta tunnettu pettymys purkautuu varsin usein kiukkuna ja ärtymyksenä, koska siten pystyy ylläpitämään ideaalia omassa mielessään. Ne ovat kuitenkin vain mielen suojautumismekanismi, jolla kokija kieltäytyy hyväksymästä todellisuutta: "Asiat eivät tapahdu niinkuin minä toivon."

Omalla kohdallani olen ottanut tietoisen lähestymistavan käsitellessäni pettymyksiä. Kokemani negatiiviset tunteet eivät ole ulkoisten tekijöiden syytä vaan oman sisäisen maailmani tuotoksia, joten muiden syyttäminen omista negatiivisista tunteistani olisi kohtuutonta. Olen myös pohtinut miten lapsuudenkodin fundamentalistiuskovainen kasvatus on vaikuttanut tunnekokemuksiini. Mormonismin mustavalkoinen maailmankuva ei ole ainakaan helpottanut näiden tunteiden käsittelyä. Olen havainnut kuinka monesti ensimmäinen tunnereaktioni pettymyksinä kokemissani asioissa on ollut ns. "ranteet auki" tai "hanskat tiskiin", jopa melko vähäpätöistenkin asioiden kohdalla. Olen siis olettanut mustavalkoisesti, että asioiden tulee mennä niinkuin minä toivon tai sitten ei ollenkaan. Ensimmäisten tunnereaktioiden laannuttua olen kuitenkin yhä useammin kyennyt tunnistamaan sisäisestä maailmastani ulkoiseen maailmaan heijastuneita täyttymättömiä toiveita ja odotuksia, jotka ovat pettymyksen synnyttäneet, ja siten pystynyt suhtautumaan niihin paremmin niille kuuluvalla painoarvolla.

Vastaavaa pettymystä oli havaittavissa Seinäjoen sanomissa 6.9.2017 julkaistussa vierasblogikirjoituksessa. Kirjoituksessaan Hanna Kivisalo purkaa pettymyksentunteitaan yhteiskunnasta, jonka hän kokee pakottavan hänet piilottamaan omaa uskonnollisuuttaan. Kivisalo kirjoittaa:

Vaikuttaa siltä, että sitä mukaan, kun seksuaalivähemmistöjä marssitetaan ulos kaapista, toisesta ovesta työnnetään uutta väkeä sisään.

On varsin selvää, että yhteiskunnan muuttuvat moraalikäsitykset ja kasvanut suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan ahdistaa Kivisaloa. Onko se kuitenkaan yhteiskunnan vika, jos Kivisalo kokee näin? Ei ole. Kivisalo on antanut kokemuksilleen nimen: "uskontohäpeä", mikä viittaa siihen, että Kivisalo kokee tai on kokenut uskonsa jollain tavalla hävettäväksi asiaksi. Kyse on Kivisalon omista sisäisistä odotuksista, jotka ovat jääneet muuttuvassa yhteiskunnassa vaille täyttymystä. Yleisesti uskonnolliset näkemykset nykysuomessa nähdään pitkälti yksityisasiana ja niiden julistamista esimerkiksi työpaikoilla pidetään sopimattomana, aivan samoin kuin omista seksuaalista aktiviteeteista puhumista pidetään myös sopimattomana yleisessä keskustelussa. Uskontoa ei siis olla painamassa kaappiin yhtään sen enempää kuin seksuaalisuuttakaan, vain seksuaalivähemmistöjen kokema syrjintä yhteiskunnassa on vähentynyt.

Kivisalon pettymys yhteiskuntaan on luonnollisesti ymmärrettävä hänen omassa sisäisessä viitekehyksessään. Hänen, niinkuin kenen tahansa muunkin pettymystä tuntevan henkilön, tunteet ovat aitoja ja todellisia. Omien toiveiden ja unelmien idealisointi on kuitenkin asia, josta jokaisen pettymyksiä kokevan olisi hyvä irrottautua ettei elämä jää pyörimään jatkuvaan pettymysten kierteeseen.

Aivan vastaavia pettymyksen tunteita oli havaittavissa myös viikonlopun aikana monissa sosiaalisen median keskusteluissa, joissa paheksuttiin MTV3:n päätöstä hyväksyä Jussi Halla-aho nettikolumnistiksi. Kyseisen päätöksen leimasi mm. Jori Eskolin rasismin normalisoinniksi. Somessa leimahtaneeseen arvosteluun kirjoitetussa vastineessa MTV3 toteaa pyytäneensä Halla-ahoa kirjoittamaan kolumnin, koska MTV3 on pyytänyt kaikkien muidenkin eduskuntapuolueiden puheenjohtajia kirjoittamaan nettikolumniin tekstejä. Kyse on lähinnä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja sananvapauden toteutumisesta merkittävässä julkisessa mediassa, joten perus- ja ihmisoikeuksia korkeassa arvossa pitävien tahojen luulisi olevan vain tyytyväisiä. Vaikka olen jokseenkin kaikessa Halla-ahon kanssa eri mieltä niin en silti osaa olla kovin pettynyt MTV3:n päätökseen pyytää Halla-ahoa kirjoittamaan nettikolumnia, koska nähdäkseni MTV3:n päätös heijastelee juuri niitä arvoja, jotka ovat myös minulle tärkeitä.

Halla-ahon johtama protestiliike sen sijaan voidaan mielestäni nähdä "pettyneiden liikkeenä." Liikkeen jäsenet ovat syystä tai toisesta pettyneitä ympäröivään yhteiskuntaan ja siihen haetaan muutosta kanavoimalla pettymyksen synnyttämia vihan ja kiukun tunteita ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin. Liikkeen mustavalkoinen maailmankuva, käsitys suomalaisesta yhteiskunnan ideaalista, jäsenten elitismistä, me vastaan muut -ajattelusta, miljöökontrollista ja monista muista uskonnollisista kulteista tutuista manipulointikeinoista johtuen tätä protestiliikettä voidaan pitää poliittisena kulttina. Kultin vaikutuspiiriin ajautuneiden ihmisten profiili vastaa myös sitä millaiset ihmiset ovat altiita kultteihin liittymään eli he ovat niitä joiden elämässä on pettymyksiä ja tuskaa, joihin etsitään lievennystä. Kultti tarjoaa pettyneille henkilöille narratiivin ongelmien syistä sekä tarjoaa helpolta kuullostavaa ratkaisua niihin.

Kaikki pettymykset, kuten alussa jo totesin, kumpuavat kuitenkin ihmisestä itsestään. Omien toiveiden ja odotusten jäädessä toteutumatta tuntuu usein helpommalta kanavoida negatiiviset tunteet vihana ja kiukkuna ulkopuoliseen kohteeseen sen sijaan, että luopuu omista kyseiseen asiayhteyteen liittyvistä toiveista ja odotuksista. Oman sisäisen maailman tuottamien pettymysten vierittäminen oman kontrollin ulkopuolella olevien tahojen kontolle kertoo lähinnä siitä ettei henkilö tiedosta tunteisiinsa liittyviä syitä. Mielenterveysseuran sivulla todetaankin:

Suru, viha ja turhautuminen liittyvät usein läheisesti pettymykseen. Ensijärkytyksen jälkeen pettymyksestä voi kummuta voimakastakin vihaa ja turhautumista. Ne irrottavat pettymyksen kokeneen ihmisen pettymyksen kohteesta, ja ovat ymmärrettäviä reaktioita. Koska ne pitävät sisällään voimakasta tunne-energiaa, niitä on hyvä purkaa puhumalla tai fyysisellä toiminnalla. Viha ja turhautuminen eivät saa kuitenkaan johtaa itsen tai toisten vahingoittamiseen. Tämä vain johtaisi kielteisten tunteiden moninkertaistumiseen.

Oli pettymyksen aihe mikä tahansa olisikin ehkä hyvä jos jokainen ensimmäisen tunnereaktion jälkeen pysähtyisi itsekriittisesti pohtimaan tunteidensa syitä ennen kuin kohdistaa vihaansa ulkopuolisiin kohteisiin. Negatiivisten tunteiden sinkoaminen ympäristöön ei ainakaan paranna yleistä ilmapiiriä ja mielialaa.

Pappi vihki homoja osa 2

Kai Sadinmaa sai toiminnastaan tuomiokapitulilta postia eilen. Ylen uutisen mukaan Sadinmaa on saanut vakavan moitteen vihittyään homoparin avioliittoon. Kirjoitin aiheesta jo aiemmin heinäkuussa, jolloin vielä odoteltiin tuomiokapitulin päätöstä.

Tuomiokapitulin päätös itsessään on mielenkiintoinen. Irja Askola totesi rangaistuksesta näin:

– Päädyimme siihen, kun kokonaiskuvan näkökulmasta tarkastelimme asiaa, että hän saa kuitenkin vakavan moitteen siitä, että on toiminut vastoin piispan ohjeistusta tässä hiippakunnassa. Mutta se ei ole kirkkolain mahdollistama sanktio tai rangaistus.

Pitääkin kysyä millä pelisäännöillä tuomiokapituli pelaa ja ojentaa pappisvirkojen hoitajia kun he toimivat tuomiokapitulin ohjeiden vastaisesti ja tuomiokapituli määräillee sanktioita tai rangaistuksia, jotka eivät ole kirkkolain mahdollistamia?

Mikä on vakava moite on ja mitä se tarkoittaa käytännössä? Sadinmaata ei erotettu pappisvirasta, joten hän jatkanee toimintaansa kuten ennenkin. Ylen uutisessa todetaan kuitenkin, että moitteesta on mahdollisuus valittaa hallinto-oikeuteen, joten kyseessä on sanktio, jolla on juridista painoarvoa. Iltalehden uutisen mukaan moite ei ole edes kirjallista varoitusta vastaava asia, joten jos Sadinmaa jatkaa moitittua toimintaa se ei voi johtaa tulevaisuudessakaan virkasuhteen purkuun.

- Tämä on paras mahdollinen päätös tässä tilanteessa. Okei, "vakava moite". Ehkä joutuu vähän kovistelemaan ja heristelemään sormella, annetaan hieman myöten sille konservatiiviselle rintamalle, että pysyvät aisoissa. Siinä mielessä hyväksyn sen, mutta pappislupauksen rikkomista en voi hyväksyä, koska olen mielestäni toiminut täysin pappislupauksen ja kirkon linjausten mukaan. En ansaitse edes moitetta, mutta hyväksytään se nyt. Olen niin armollinen, Sadinmaa pohti.

Tuomiokapitulin moite on siis ilmeisesti lähinnä vain toteamus, että "Soo soo, nyt teit meidän mielestä väärin, mutta jatka samaan malliin."

Seuraavaksi aihetta käsitellään muissa tuomiokapituleissa. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan muiden tuomiokapitulien linjauksia ja muodostuuko ev.lut. kirkon sisälle alueellisia eroja Suomessa. Mikäli muissa tuomiokapituleissa sanktiot poikkeavat nyt annetusta niin lienee selvää, että kaikkia pappeja ei kohdella kirkossa yhdenvertaisesti kuten perustuslaki edellyttäisi.

Rahankeräyslaki ja yhdistysseurakunnat

Tänä aamuna sosiaalisen median uutisvirtaani ponnahti artikkeli rahankeräyslain "uudistuneesta tulkinnasta" poliisihallituksessa. Ylen uutisessa kerrottiin kuinka vapaat seurakunnat ovat nyt "yllättäen" huuli pyöreänä kun poliisihallitus on "ryhtynyt tulkitsemaan rahankeräyslakia uudella tavalla." Mitäpä siellä rahankeräyslaissa sitten oikeastaan todetaan, miten poliisihallitus sitä tulkitsee ja miksi vapaat seurakunnat ovat nyt niin kovasti huolissaan aiheesta?

Ongelman ytimessä on se, että vapaat seurakunnat toimivat yhdistyksinä eivätkä rekisteröityinä uskonnollisina yhdyskuntina, joiden kolehdin keräys on rajattu rahankeräyslain ulkopuolelle rahankeräyslain 2§ perusteella.

Tämän lain soveltamisalaan eivät kuulu:

6) uskonnonvapauslaissa (453/2003) tarkoitetun uskonnollisen yhdyskunnan julkisen uskonnonharjoituksen yhteydessä siihen osallistuvien keskuudessa suoritettava kolehdin keräys; (25.8.2016/736)

Poliisin verkkosivulla kolehdin keräämisestä uskonnollisissa tilaisuuksissa ohjeistetaan tällä hetkellä näin:

Kolehdin kantaminen on sallittua ilman rahankeräyslupaa, jos kolehtia kerää uskonnonvapauslaissa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta julkisen uskonnonharjoituksensa yhteydessä ja jos kolehtia kerätään vain tähän uskonnonharjoitukseen osallistuvien keskuudesta. Uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin merkittyjä, virallisia uskonnollisia yhdyskuntia. Kolehdin keräämisen mahdollisuus ilman rahankeräyslupaa koskee vain näitä uskonnollisia yhdyskuntia, mutta ei esim. uskonnollista toimintaa harjoittavia yhdistyksiä.

Voimassaoleva rahankeräyslaki määrittelee itseasiassa millaiset yhteisöt voivat kerätä varoja ilman rahankeräyslupaa. Ylen artikkelissa esitetään väite, että viime vuosiin asti vapaiden seurakuntien jumalanpalvelusten olisi tulkittu olevan ns. yleisiä kokouksia, joissa rahankeräys on sallittua kokoukseen osallistujilta. Rahankeräyslain 5§ 3. momentti toteaa asiasta näin:

Rahankeräyslupaa ei tarvita myöskään kokoontumislaissa (530/1999) tarkoitetun yleisen kokouksen järjestäjän kokoukseen osallistuvien keskuudessa suorittamaan rahankeräykseen silloin, kun yleinen kokous järjestetään sisätiloissa.

Yllä viitattu kokoontumislain (530/1999) 2§ määrittelee yleisen kokouksen näin:

Yleisellä kokouksella tarkoitetaan tässä laissa mielenosoitusta tai muuta kokoontumisvapauden käyttämiseksi järjestettyä tilaisuutta, johon muutkin kuin nimenomaisesti kutsutut voivat osallistua tai jota he voivat seurata. Yleisenä kokouksena ei kuitenkaan pidetä sellaista mielenosoitusta, joka on tarkoitettu ainoastaan yksittäisten henkilöiden mielipiteen ilmaisemista varten.

Yleinen kokous ei siis ole yksittäisten henkilöiden, jollaisiksi jumalanpalvelustilaisuuksissa puhuvat pastorit voidaan laskea, mielipiteiden ilmaisemista varten. Lisäksi samainen pykälä rajaa uskonnollisten yhdyskuntien jumalanpalvelustoiminnan kokoontumislain ulkopuoliseksi toiminnaksi näin:

Tätä lakia ei sovelleta julkisyhteisöjen järjestämiin virallisiin tilaisuuksiin eikä uskonnollisten yhdyskuntien tunnusomaiseen toimintaan kuuluviin tilaisuuksiin, jotka järjestetään julkista uskonnonharjoitusta varten yhdyskunnan omissa tai niitä vastaavissa tiloissa.

Yhdistysmuotoisen vapaan seurakunnan järjestämä tilaisuus ei siis poliisihallituksen nykytulkinnan mukaan ole yleinen kokous eivätkä sitä myöskään näin ollen koske uskonnonvapauslaissa tarkoitetun rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan erivapaudet kolehdin keräämiseen. Poliisihallituksen tulkinta on mielestäni perusteltu ja yhdistysmuotoisten seurakuntien jumalanpalveluksissa toteutettava rahankeräys (kolehti) on todellakin rahankeräyslain perusteella luvanvaraista toimintaa. Laki on mielestäni asiassa aika selkeä ja tilanne vaikuttaa siltä, että vapaissa seurakunnissa onkin epähuomiossa kerätty varoja vuosikaudet lain vastaisesti. Jos vapaille seurakunnille sallittaisiin oikeus kerätä rahaa järjestämissään tilaisuuksissa niin käytännössä sama pitäisi sallia kaikille yhdistyksille aatteellisuudesta riippumatta.

Se, että aiemmin vapaiden seurakuntien villi rahankeräys on onnistunut välttelemään julkisvallan huomiota vuosikausia, ei ole mikään peruste sille, että tilanne voi jatkua samalla tavalla myös tulevaisuudessa. Vetoamalla vakiintuneisiin tapoihin, jotka ovat vuosia rikkoneet lakia, vapaiden seurakuntien edustajat itseasiassa vaativat yhdistyksilleen erityiskohtelua muihin yhdistyksiin verrattuna. Vapaiden seurakuntien vaatimuksen erityiskohtelusta vahvistaa kansanedustaja Antero Laukkanen, vapaisiin seurakuntiin kuuluvan Majakka seurakunnan pastori, moittiessaan KD -lehdessä poliisihallituksen laintulkintaa.

– Poliisihallitus on alkanut soveltaa rahankeräyslakia perin omituisella tavalla. Se katsoo, että jumalanpalveluksessa kerättävä kolehti on rahankeräysluvan piirin kuuluvaa rahankeräystä, Laukkanen kertoo.

En tiedä mitä Antero Laukkasen päässä liikkuu kun hän väittää poliisihallituksen laintulkinnan olevan perin omituista. Rahankeräyksen nimittäminen kolehiksi ei poista tosiasiaa, että kyseessä on nimenomaa rahankeräys. Yllä lainatut lakipykälät aika selkeästi rajaavat lakien soveltamisalan, jonka piiriin yhdistyksen tilaisuuksissaan järjestämä rahankeräys kuuluu.

Mielenkiintoisen mausteen koko asiaan tarjoilee myös Ristin Voitto -lehdessä julkaistu artikkeli aiheesta, jonka lopussa todetaan näin:

Esko Matikainen korostaa sitä, että asiassa ei eletä akuutin kriisin keskellä. Helluntaikirkko on kuitenkin lähettänyt asiasta tiedotteen kaikkiin helluntaiseurakuntiin ja asia on esillä tällä viikolla järjestettävillä liikkeen Syyspäivillä. 

Samalla Helluntaikirkko pyrkii lobbaamaan sisäministeriössä valmisteltua rahankeräyslain uudistamista. 

– Olemme vetoamassa sisäministeriöön sekä eri puolueiden kansanedustajiin. Toivomme lakimuutoksen kiirehtimistä sekä sitä, että laki muuttuisi avoimemmaksi niin, ettei yhdistysseurakuntien uskonnonharjoitus jäisi vain paikallispoliisien harkintaan, Esko Matikainen toteaa.

Esko Matikaisen toteamus kuinka helluntaikirkko pyrkii lobbaamaan sisäministeriötä siten, että vapaampi rahankeräys ilman lupaa tulisi sallia, alleviivaa vain kuinka julkeasti nämä uskonsoturit ovat vaatimassa erityiskohtelua. Kirkkokansaa huijaavista karismaattisista kaatajapastoreista ja demoneita karkottavista parantajasaarnaajista meillä on jo ihan tarpeeksi kokemuksia, eivätkä ne ole suinkaan positiivisia. Rahankeräysmahdollisuuksien vapauttaminen helpottaisi näiden uskolla ihmisiä huijaavien tahojen toimintaedellytyksiä, mikä ei ole toivottavaa. Vapaiden seurakuntien edustajien lausunnot aiheesta heijastelevatkin lähinnä heidän itsekeskeistä ajattelumaailmaansa, jossa he omasta mielestään eivät tarvitse minkäänlaisia lakeja oman toimintansa sääntelyyn.

KD-lehden artikkelissa todettiin poliisihallituksen ohjeistuksesta myös näin:

Poliisihallituksen ohjeissa todetaan, ettei rahankeräyslupaa myönnetä hakijan perustoiminnan menoihin, kuten palkkakustannuksiin. Tämä ehto vie seurakunnalta lähes kokonaan mahdollisuuden saada rahankeräyslupaa.

Pidän poliishallituksen linjausta tervetulleena ja toivon sen rauhoittavan muuten niin villiä menoa vapaissa seurakunnissa. Suomi ei todellakaan tarvitse yhtään uutta uskovaisilta huijatuilla varoilla paksua tilipussia ansaitsevaa saarnaajaa.