Lasten uskonnonvapaus

YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista on yksi laajimmin hyväksytyistä YK:n sopimuksista. Sopimuksen 14. artikla koskee uskonnonvapautta.

14 artikla 

1. Sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. 

2. Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa. 

3. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista säädetään laissa ja jotka ovat välttämättömiä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden ja moraalin tai muiden ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

Artiklan tekstin perusteella lapsella on ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus ja että lapsen huoltajilla on oikeus antaa lapselle ohjausta lapsen näiden oikeuksien käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehityksen kanssa.

Vahemmilla on puolestaan kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan oikeus kasvattaa lapset oman vakaumuksen mukaisesti.

18 artikla 

1. Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa. 

2. Ketään ei saa saattaa sellaiselle pakotukselle alttiiksi, joka rajoittaa hänen vapauttaan tunnustaa tai valita oman valintansa mukainen uskonto tai usko. 

3. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, jotka on säädetty lailla ja jotka ovat välttämättömiä suojelemaan yleistä turvallisuutta, järjestystä, terveydenhoitoa tai moraalia tahi muiden perusoikeuksia ja -vapauksia.

4. Yleissopimuksen sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan vanhempain ja tarvittaessa laillisten holhoojain vapautta taata lastensa uskonnollinen ja moraalinen opetus omien vakaumustensa mukaan.

Lasten yleisesti tunnustettu uskonnonvapaus ei toteudu käytännössä minkään uskonnollisen yhteisön parissa, joissa lapset altistuvat yhteisön kasvatuksellisiin ohjelmiin ja/tai toimintaan. Oma lapsuuteni mormonikirkossa ei ollut poikkeus.

Lapsuudenperheessäni vanhemmat käytännössä pakottivat lapset käymään kirkossa, vaihtoehtoja ei ollut. Sama mentaliteetti valitettavasti tuntuu vaivaavan edelleen monia mormoniperheitä sikäli kun olen asiasta jutellut muiden entisten ja nykyisten mormonien kanssa. Siinä missä lapsiensa uskonnonvapautta kunnioittavat vanhemmat järjestäisivät omat käyntinsä jumalanpalveluksiin siten, että lapsia ei raahattaisi mukaan vastoin heidän tahtoaan, monissa mormoniperheissä lapset pakotetaan tavalla tai toisella lähtemään mukaan. Eräs entinen mormoni kertoi omasta lapsuudestaan kuinka hänet kiristettiin mukaan jumalanpalveluksiin tai hän olisi menettänyt taskurahansa ja/tai ystävien kanssa viettämänsä vapaa-ajan. Onkin selvää, että varsin monissa mormoniperheissä vanhemmat katsovat olevansa oikeutettuja "kasvattamaan" lapsiaan hengellisellä väkivallalla, mikä polkee lasten ihmisoikeuksia ja riistää lapsilta uskonnonvapauden.

Lasten oikeuksien kunnioittaminen onkin ehkä yksi suurimmista ongelmista uskonyhteisöissä. Yhteisöissä elävät lapset omaksuvat vanhemmiltaan ja yhteisön muilta aikuisilta täysin vääriä käyttäytymismalleja, joissa hengellinen väkivalta on sallittua ja jopa normi. Nämä lapsena omaksutut haitalliset piirteet sitten siirretään jälleen uudelle sukupolvelle ellei yksilöllä ole tarpeeksi vahvaa itsetuntoa ja kykyä arvioida tapoja sekä perinteittä kriittisesti.

Toinen ulottuvuus tällä sopimuksella on yleisesti suomalaisessa kulttuurissa tunnetut koulujen uskonnolliset tilaisuudet. Opetushallituksen ohje kouluille on että yhtäkään oppilasta ei saa pakottaa osallistumaan jumalanpalveluksiin vaikka oppilas olisi uskonyhteisön jäsen.

Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Viimeksi mainitun perusteella oppilasta ei voida velvoittaa osallistumaan jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen tai toimitukseen. Vapaus olla osallistumatta uskonnolliseen tilaisuuteen ja toimitukseen on riippumaton yhdyskunnan jäsenyydestä. Näin ollen myöskään tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvia ei voida velvoittaa osallistumaan asianomaisen uskonnollisen yhdyskunnan tai opetuksen järjestäjän itse järjestämiin uskonnollisiin tilaisuuksiin ja toimituksiin.

Koulujen olisikin YK:n lastenoikeuksien sopimuksen perusteella kysyttävä jokaiselta oppilaalta haluaako hän lähteä joulukirkkoon vai osallistua vaihtoehtoiseen toimintaan. Opetushallituksen ohjeen sanamuodoissa tämä valinta on taas annettu huoltajalle ja voi monesti olla oppilaan tahdosta poikkeava eikä näin lapsen uskonnonvapautta kunnioittava. 

Samaisessa ohjeessa opetushallitus linjaa vaihtoehtoisesta toiminnasta edelleen että sen tulee olla mahdollisimman samankaltaista kuin erikseen järjestettävä uskonnollinen tilaisuus eikä se saa asettaa oppilaita eriarvoiseen asemaan. Monien koulujen käytäntö järjestää lapsille vain ET-opetusta onkin tässä kehyksessä varsin kyseenalainen. Opetushallituksen ohjeen lause: "Uskonnollisten tilaisuuksien ja toimitusten aikana on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vaihtoehtoista ja mielekästä toimintaa (perustuslakivaliokunta 2/2014 vp)," käytännössä antaakin kouluille vapaat kädet päättää järjestetäänkö oppilaille vaihtoehtoista toimintaa vai ei. Koska paikallisen seurakunnan järjestämä jumalanpalvelus on koululle maksuton niin vastaavaa ohjelmaa tullaan tuskin koskaan kouluissa näkemään.

Uskonyhteisöjen oikeuskomiteat

Tämän viikon kuuma uutis- ja keskustelunaihe suomalaisessa uskontoskenessä on luonnollisesti Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu artikkeli Jehovan Todistajien oikeuskomiteoiden langettamista karttamisrangaistuksista. Kun samaan aikaan Uskontojen Uhrien Tuki ry (UUT) julkaisi selvityksen, jonka mukaan Jehovan Todistajien oikeuskäytännöt rikkovat ihmisoikeuksia niin soppa onkin valmis.

Ensimmäisenä mediassa asiaa kommentoimaan pääsi kirkkoasioista vastaava sisäministeri Päivi Räsänen, joka aikookin ottaa aiheen tarkempaan käsittelyyn oikeusministeri Anna-Maija Henrikssonin kanssa. Oikeusministeri Henriksson kehotti ensitöikseen kaltoinkohdeltuja tekemään asiasta tutkintapyynnön, jotta poliisi voi selvittää onko lakeja rikottu. Lisää mediahuomiota aihe sai heti alkuviikosta maakuntalehdissä, joista Kavela nosti jutun pääkirjoituksen aiheeksi ja Lapin Kansassa uutista käsiteltiin mielipidesivulla. Suomalaisilla on toki vielä tuoreessa muistissa myös Lestadiolaisuudesta tutut hoitokokoukset, joissa syntisiä jäseniä on kyykytetty surutta ja nöyryytetty julkisesti. Mormoneilla on myös oma oikeusjärjestelmänsä jossa, samoin kuin Jehovan Todistajien tapauksessakin, kouluttamattomat maallikot puntaroivat kirkon opaskirjojen tuella sopivia rangaistuksia vakavista synneistä epäillyille henkilöille.

Ylikuormitettu poliisi ja syyttäjäviranomaiset taas eivät varmaankaan ole asiasta innoissaan. Vaikka rikoslain pykälissä henkinen pahoinpitely onkin mainittu rangaistavana tekona, niin suurempi kysymys kuuluu mihin viranomaisten tulisi vetää raja merkityksettömän ja merkittävän rikoksen välillä? Nykyisellään syyttäjäviranomainen voi lakien mukaan jättää rikoksesta syyttämättä mikäli rikoksen katsotaan olevan vähäinen. Suomalainen oikeusjärjestelmä kaipaakin kipeästi nyt ennakkotapausta jolla uskonnollisten yhteisöjen niskuroivia jäseniään vastaan harjoittama järjestelmällinen henkinen terrori suitsitaan ja pelisäännöt pitää saada kaikille selväksi. Kuinka vakavia henkisiä traumoja uskonyhteisöt saavat jäsenilleen aiheuttaa ennen kuin yhteiskunta puuttuu asiaan? Ylittääkö Jehovan Todistajien eronneille ja eroaville jäsenilleen langettavat karttamistuomiot yhteiskunnan kipukynnyksen vai riittääkö syytteen nostoon jäsenen julkinen nöyryyttäminen seurakunnassa? Entäpä uskonyhteisöjen eroaviin kohdistamat painostustoimet ja lähtevien demonisointi? Ilman ennakkotapausta kyseessä on kuitenkin aina yksityishenkilöön kohdistuva asianomistajarikos ja yksittäistapauksina syyttäjä voi helposti katsoa asiaa sormiensa läpi sekä siirtää tapaukset roskakoriin yhteiskunnan kannalta merkityksettöminä vähäisinä rikoksina.

Jos tästä jonain päivänä sitten päästään ihan oikeuteen asti puimaan näitä tapauksia niin oman suolansa soppaan tuokin näiden oikeusistuntojen jälkipyykki. Kuinka syytetyn penkille joutunut uskonyhteisö kohtelee mahdollisen tuomion jälkeen rikoksen uhria? Entäpä jos tuomiota ei tullutkaan niin miten yhteisölle pelkästään syytetyn penkille joutumisesta koitunut negatiivinen julkisuus vaikuttaa asianomistajan ja yhteisön suhteeseen? Valitettavasti en pysty näkemään kovinkaan positiivisia tuloksia näiden oikeustoimien seurauksena, sillä monesti uskonyhteisön jäsenet uskovat yhteisönsä olevan täydellinen. Jo pelkästään uskonyhteisön syyttäminen rikoksesta tai oppien kyseenalaistaminen kirvoittaa jäsenistössä usein kiperää kommentointia ja vihamielisyyttä yhteisöä arvostelevia kohtaan. Oikeustoimien seurauksena saattaakin lopputulos olla lopulta sama kuin Jehovan Todistajien karttamistuomioissa. Uhrin omaisten kokiessa uhrin hyökänneen julkisesti heitä ja heidän uskonyhteisöään vastaan, näin osoittaen olevansa vihainen ja katkera, opillisesti Saatanan kätyri ja paha ihminen, omaiset päätyvät edelleen karttamaan uhria. Vaikka uhri on mahdollisesti oikeutettu saamaan jonkinlainen rahallinen korvaus niin se ei kuitenkaan tuo takaisin menetettyjä omaisia.