Uskonnolllinen manipulointi - Leimautuminen ja esimerkit

Ihmisiin voi vaikuttaa myös muuten kuin sanoin. Mitä enemmän yhteisön pseudopersoona integroituu henkilön minään sitä enemmän roolimallit ja tarinat koskettavat häntä. Normaalissa kanssakäymisessä on usein tavanomaista etsiä yhteisiä asioita lähtökohdiksi kanssakäymiselle, päästä ns. "samalle aaltopituudelle." Taitava manipuloija, joka yrittää rekrytoida yhteisöön uusia jäseniä, etsiikin ensimmäiseksi jonkin yhteisen asian, jonka hän jakaa kohteen kanssa. Yhteinen asia voi olla todellinen tai keksitty. Rekrytoija saattaa esimerkiksi kysellä harrastuksista ja luoda mielikuvan kuinka joku kohteen harrastuksista on myös hänen harrastuksensa jne. Samalle aaltopituudelle virittyminen muodostaa perustan toisen ymmärtämiselle ja samalla leimaudumme toiseen osapuoleen, alamme myötäillä toisen tunteita, ilmeitä ja eleitä.

Rekrytoinnin onnistuttua yhteisöön liittynyt jäsen muuttaa käytöstään muiden jäsenten esimerkin mukaiseksi sosiaalisen paineen alla kunnes hänen persoonallisuutensa muuttuu ryhmän pseudopersoonan kaltaiseksi. Jäsen oppii monet manipulointitekniikat, joita ei opeteta suoraan ja tietoisesti, ympärillään näkemistä käyttäytymismalleista tarkkailemalla vanhempia jäseniä, kuuntelemalla johtajia ja matkien heidän käyttäytymistään. Lopulta jäsenet oppivat johtajien puhenparren ja elekielen sekä omaksuvat niistä merkittäviä osia itselleen. Steven Hassan kirjassaan "Releasing the Bonds" toteaa jotakuinkin näin:

Kun minua opetettiin luennoimaan Moonieseissa, opin osallistumalla lukemattomille luennoille, tarkkailemalla, kuuntelemalla ja rukoilemalla Jumalaa täyttämään minut hengellä, jotta voisin olla kuin opettava isoveli. Neljä vuotta sen jälkeen kun olin lähtenyt Moonieseista, opiskelin lisää hypnoosista ja oivalsin kuinka olin jo saanut koulutusta hypnoottisten prosessien käyttämiseen tietämättä mitä hypnoosi on.

Joseph Smith luultavasti osasi manipuloida ihmisiä vaistonvaraisesti, kuten niin monet karismaattiset ihmiset. Varhaiset mormonit matkivat häntä ja siten hänen metodinsa välittyivät sukupolvelta toiselle ylläpitäen kulttuuria ilman sen kummempaa vaivaa. Paineen alaisina jäsenet kuuntelevat tarkkaavaisena esimerkkeinä kerrottuja tarinoita, sillä kaikki mikä voi tapahtua toiselle voi tapahtua myös itselle. Tarinat toimivat keppinä ja porkkanana leimaten ja tuomiten syntisiksi ne, jotka eivät täytä tasovaatimuksia, ja synnyttää ihailua niitä kohtaan, jotka täyttävät.

Paine ryhmän ihalun ja hyväksynnän saavuttamiseksi on kova, mikä synnyttääkin tarvetta ulkokultaisten ja onnellisten julkisivujen ylläpitämiseen. Utah Valleyn Yliopiston professori Kris Doty totesikin kirkon omistamassa Deseret Newssin mormoninaisten masennusta käsittelevässä artikkelissa seuraavasti:

Utahissa on niin suuri mormonipopulaatio, että he käytännössä asuvat päällekkäin. Ihmisistä tuntuu kuin he olisivat jatkuvasti näyteikkunassa ja heidän naapurinsa on kokoajan nähtävä heidän parhaat puolensa todellisen minän sijaan.

Tämä kaikki on seurausta leimautumisesta yhteisöön, sen mahdottomista tasovaatimuksista ja kehotuksista täydelliseen evankeliumielämään, kuten Thomas S. Monson puheessa "Vanhurskauden Esimerkkejä":

Jos niin kutsutut ystävänne yllyttävät teitä tekemään jotakin sellaista, minkä tiedätte vääräksi, te olette niitä, jotka puolustavat päättäväisesti sitä, mikä on oikein, siinäkin tapauksessa että jäisitte yksin. Olkoon teillä moraalista rohkeutta olla valo, jota toiset voivat seurata. Ei ole ystävyyttä, joka olisi arvokkaampi kuin oma puhdas omatuntonne, oma moraalinen puhtautenne – ja kuinka suurenmoinen tunne onkaan tietää, että olette paikalla, johon teidät on kutsuttu, puhtaina ja varmoina siitä, että olette kelvollisia olemaan siinä.

Toistuvat tarinat kirkon materiaaleissa kuinka syntisiä rangaistaan ja vanhurskaita palkitaan ruokkivat jäsenten alitajusia pyrkimyksiä kohti patologista perfektionismiä. Itsekin muistan mormonina kuunnelleeni monia puheita ja tarinoita pyhäkoulussa uskonsankareista ja ajatelleeni kuinka haluaisinkaan olla kuin he. Kuinka yritinkään olla kuin tarinoiden sankarit, nuhteeton ja vanhurskas, välittämättä siitä mitä se teki ystävyyssuhteilleni kirkon ulkopuolella ja eristi minut ikätovereistani. Ongelma kirkon määrittelemissä roolimalleissa on, että ne eivät ole realistisia. Ne eivät esitä todellisia ihmisiä vaan välittävät mielikuvaa kultin pseudopersoonasta. Tarinoissa kirkko tarjoaa jäsenille roolimallia, johon jäsenen odotetaan samaistuvan leimautumalla ja seuraamalla tämän pseudopersoonan esimerkkiä. Epärealistisista roolimalleista seuraa epärealistisia itseen kohdistuvia odotuksia ja itsensä ruoskintaa kun noita epärealistisia tavoitteita ei voi saavuttaa, uhri tuntee itsensä lopulta huonoksi ja arvottomaksi ilman että kukaan sitä hänelle avoimesti toistelee.

Toipuakseen uhrin tulee oppia hyväksymään itsensä kaikkine puutteineen, oppia olemaan tyytyväinen itseensä. Samalla kun oppii tunnistamaan mitkä asiat ovat itselle realistisesti mahdollisisia löytää myös elämälleen mielekkäitä tavoitteita ja pystyy rakentamaan itsetuntoaan onnistumisten kautta. Jokainen on omalla tavallaan täydellinen ja ainutlaatuinen maailmassa, sitä ei kannata kadottaa ja korvata kultin epärealistisella pseudopersoonalla.